Lesen Sie synchronisiert mit  Deutsch  Englisch  Spanisch  Französisch  Russisch 
< Zurück  |  Vorwärts >
Schrift: 

Kun jälleen virkosin, olivat kasvoni kyynelistä kosteat. En voi sanoa, kuinka kauan tätä tunnottomuuden tilaa kesti, sillä en enää voinut pitää vaaria ajan kulusta. Tunsin itseni äärimmäisen yksinäiseksi ja hylätyksi.

Kaaduttuani olin menettänyt paljon verta ja tunsin aivan olevani veren tahraama. Voi, kuinka surin, etten jo ollut kuollut! En tahtonut ajatella enää, vaan karkoitin kaikki mietteet aivoistani; tuskissani laahauduin likelle vastakkaista seinää.

Tunsin jo kadottavani uudestaan tajuntani, kun kova jyrinä kuului korviini. Se oli ikäänkuin kauan kestävä ukkosen jyrinä, ja kuulin ääniaaltojen vähitellen häviävän syvyyden kaukaiseen äärettömyyteen.

Mistä tämä jyrinä? Epäilemättä jostakin ilmiöstä, joka tapahtui maan sisuksissa! Kaasuräjähdys tahi mahdottoman suuren maalohkareen putoaminen!

Kuuntelin, kuuluisiko tätä jyrinää toistamiseen. Neljännestunti kului, jolloin käytävässä vallitsi niin syvä äänettömyys, että kuulin oman sydämenikin sykinnän.

Yhtäkkiä kuului korvaani, joka sattumalta oli aivan seinän likellä, sekavia, käsittämättömiä, kaukaisia sanoja. Minua värisytti.

— Se on vain kuvittelua! ajattelin itsekseni.

Mutta ei! kuunnellessani tarkemmin kuulin selvästi äänten sorinaa, vaikka heikkouteni esti minua erottamasta mitä sanottiin. Kumminkin puhuttiin, siitä olin vakuutettu.

Silmänräpäyksen ajan pelkäsin, että kaiku kenties kertasi vain omat sanani. Kenties olin tietämättäni huutanut; sentähden suljin lujasti huuleni ja painoin taas korvani seinää vasten.

— Niin! aivan varmaan siellä puhutaan!

Siirtyessäni muutaman jalan verran pitkin seinää kuulin vielä selvemmin ihmisääniä. Erotin sanoja, vaikka vallan sekavia ja käsittämättömiä, jotka saapuivat korviini hiljaisina. Sana "kadotettu" lausuttiin useita kertoja surullisella äänellä.

Mitä tämä merkitsi? Kuka sen lausui? Epäilemättä setäni tahi Hannu. Mutta jos minä kerran kuulin heidän äänensä, niin pitäisihän heidänkin kuulla minun ääneni.

— Tännepäin! huusin kaikin voimin, tännepäin!

Odotin vastausta tahi huutoa, mutta mitään ei kuulunut. Muutama minuutti kului. Luulin, että toverini eivät voineet kuulla heikontunutta ääntäni.

— Sillä toverini täällä puhuvat, sanoin taas. Ketäpä muita täällä olisi, kolmekymmentä penikulmaa maanpinnan alapuolella?

Aloin taas kuunnella. Kun muuttelin korvaani paikasta toiseen edestakaisin, löysin yhden paikan, jossa äänet kuuluivat voimakkaammin kuin muualla. Sana "kadotettu" saapui taas korvaani, ja sen jälkeen kuulin taas tuo ukkosen jyrinä, joka oli herättänyt minut tainnoksista.

— Ei, sanoin minä, ei! Nämä äänet eivät kuulu vuoren läpi. Seinä on muodostunut kivestä, jonka lävitse ei kuuluisi kovimmankaan laukauksen kaiku. Tämä jyrinä tulee itse käytävästä! Tämä johtuu aivan varmaan omituisista ääniopillisista seikoista.

Taas kuuntelin, ja tällä kertaa — — niin, aivan oikein! — tällä kertaa kuulin selvästi huudettavan nimeäni.

Setäni oli huutanut nimeäni! Hän keskusteli Hannun kanssa.

Nyt ymmärsin kaikki. Saadakseni ääneni kuulumaan piti minun puhua tämän seinän vieressä, joka johti ääntä samoin kuin sähkölennätinlanka johtaa sähköä.

Mutta en saanut hukata hetkeäkään. Toverieni tarvitsi vain väistyä muutamia askeleita, niin koko ilmiö lakkaisi. Lähestyin seinää ja lausuin niin selvästi kuin taisin sanat: Setä Lidenbrock!

Nyt odotin mitä suurimman tuskan vallassa. Äänen nopeus ei ole erikoisen suuri, eikä edes ilmakerroksien tiiviys enennä sitä. Muutamia pitkiä sekunteja kului, kunnes vihdoin nämä sanat sattuivat korviini:

— Akseli, Akseli! Sinäkö se olet?

— — —

— Niin, niin! vastasin minä.

— — —

— Lapseni, missä olet?

— — —

— Olen kadotettu, mitä synkimmässä pimeydessä.

— — —

— Entä lyhtysi?

— — —

— Se on sammunut.

— — —

— Ja puro?

— — —

— Kadonnut.

— — —

— Akseli, poikaraukkani, rohkaise mielesi!

— — —

— Voimani ovat lopussa! En jaksa vastata. Mutta puhukaa edes minulle!

— — —

— Rohkeutta, sanoi taas setäni. Älä puhu, vaani kuuntele minua. Olemme etsineet sinua sekä ylhäältä että alhaalta käytävästä. Mahdotonta löytää sinua! Voi, kuinka olen surrut sinua, lapseni! Kun luulimme sinun yhä olevan Hannun-puron tiellä, niin menimme viimein alaspäin, silloin tällöin laukaisten pyssymme. Se seikka, että kuulemme toistemme äänet, on kokonaan akustinen ilmiö! Emme voi puristaa toistemme kättä! Mutta älä ole epätoivoissasi, Akseli! Onhan sekin jo jotakin, että kuulee toinen toisensa äänen.

— — —

Sillävälin olin tuumaillut tilaani, ja sieluuni palasi jälleen heikko toivo. Mutta ennen kaikkea oli yksi asia tärkeä. Asetin siis suuni likelle seinää ja sanoin:

— Setä!

— — —

— Lapseni! vastattiin minulle hetkisen kuluttua.

— — —

— Meidän täytyy ennen kaikkea saada tietää, kuinka kaukana olemme toisistamme.

— — —

— Se ei ole vaikeata.

— — —

— Onhan teillä kronometri?

— — —

— On.

— — —

— No hyvä! ottakaa se. Lausukaa minun nimeni ja katsokaa tarkoin kellosta, millä hetkellä te puhutte. Minä taas lausun nimeni, heti kun ääni saapuu luokseni, ja te tarkastatte samoin oitis sitä silmänräpäystä, jolloin vastaukseni saapuu luoksenne.

— — —

— Hyvä! ja puolet siitä ajasta, joka kuluu kysymykseni ja vastauksesi välillä, ilmoittaa, kuinka kauan ääneni viipyy matkalla luoksesi.

— — —

— Niin, setä.

— — —

— Oletko nyt valmis?

— — —

— Olen.

— — —

— Pidä siis varasi! Lausun nimesi.

— — —

Painoin korvani seinään ja niin pian kuin nimi "Akseli" kuului, vastasin heti "Akseli" ja odotin sitten.

Neljäkymmentä sekuntia oli kulunut molempain sanojen välillä; ääni tarvitsee siis kaksikymmentä sekuntia kulkeaksensa välillämme olevan matkan. Koska ääni kulkee tuhatkaksikymmentä jalkaa sekunnissa, niin on meidän välillämme kaksikymmentätuhattaneljäsataa jalkaa, eli yksi kokonainen ja viisi kahdeksattaosaa penikulmaa.

— — —

— Puolitoista penikulmaa! mutisin minä.

— — —

— No! Akseli, jaksathan kulkea sen matkan.

— — —

— Mutta pitääkö kulkea ylös- vai alaspäin?

— — —

— Alaspäin! ja kuule, mistä syystä! Olemme tulleet avaraan luolaan, jossa yhtyy suuri joukko käytäviä. Se käytävä, jota myöten sinä olet kulkenut, johtaa varmaan tänne, sillä näyttää siltä, kuin kaikki nämä rotkot ja maan halkeamat lähtisivät tästä äärettömän suuresta ontelosta, jossa me nyt olemme. Nouse sentähden ylös ja lähde taas eteenpäin. Astu, ryömi jos niin tarvitaan, luista pitkin jyrkkiä luisuja, ja käsivartemme ovat valmiina ottamaan sinua vastaan matkan päässä. Eteenpäin, lapseni, eteenpäin!

— — —

Nämä sanat kiihoittivat taas rohkeuttani.

— Hyvästi setä! huusin minä; nyt lähden. Äänemme eivät enää voi kuulua toisillemme siitä hetkestä alkaen kun minä hievahdan tältä paikalta! Hyvästi siis!

— — —

— Hyvästi Akseli, tapaamme toisemme! Nämä olivat viimeiset sanat, jotka kuulin.

Tämä hämmästyttävä keskustelu, joka tapahtui maan sisuksissa, enemmän kuin penikulman päässä toisistamme, loppui näillä lohduttavilla sanoilla. Huokasin kiitosrukouksen Jumalalle, joka oli tämän mittaamattoman, synkän käytävän läpi johdattanut minut sille ainoalle paikalle, missä saatoin kuulla toverieni äänen. Tämän ihmeellisen ääni-ilmiön voi sangen helposti selittää fysiikan sääntöjen mukaan: sen aiheutti tunnelin muoto ja kiviseinien äänenjohtamiskyky. Useita esimerkkejä voidaan mainita samanlaisesta äänenjohdatuksesta pitemmän matkan päähän sitä välimatkalla kuulematta. Muistelenpa, että samanlainen ilmiö on huomattu muun muassa Lontoossa olevan P. Paavalin kirkon holvissa, ja ennen kaikkea muutamissa merkillisissä luolissa Sisiliassa, Syrakusan lähellä olevissa kivilouhoksissa, joista tässä suhteessa merkillisin on tunnettu nimellä Dionysoksen korva.

Nämä muistot palasivat mieleeni, ja ymmärsin selvästi, ettei meitä erottanut mikään este, koska kerran setäni ääni pääsi saapumaan luokseni. Jos kulkisin samaa tietä kuin äänikin, niin tietysti pääsisin perille, jolleivät voimani loppuisi kesken.

Nousin siis ylös ja pikemminkin laahausin eteenpäin kuin astuin. Luisu oli jotenkin jyrkkää ja luistin alamäkeen.

Kohta alkoi alastuloni käydä hirvittävän nopeaksi, ja luulin pian suorastaan putoavani; mutta minulla ei ollut enää voimaa seisauttaa kulkuani.

Äkkiä katosi jalansija altani, ja tunsin syöksyväni alaspäin kuin kaivoon, törmäillen käytävän epätasaisia sivuja vastaan. Pääni kolahti terävään kivensyrjään, ja menin tainnoksiin.