Lesen Sie synchronisiert mit  Deutsch  Englisch  Französisch  Russisch 
Hamlet.  William Shakespeare
Luku 2. Toinen kohtaus.
< Zurück  |  Vorwärts >
Schrift: 

    Sali linnassa.
    (Hamlet ja muutamia näyttelijöitä tulee.)

HAMLET. Lausukaa olkaa niin hyvä, tämä puhe, niinkuin minä sen teille lausuin, sujuvalla kielellä; mutta jos sitä kangerratte, niinkuin moni meidän näyttelijöistä, niin kuulisin yhtä hyvin palovartijan värsyjäni huutavan. Älkää myöskään ilmaa liiaksi käsillänne hosuko, näin, tällä tavalla; vaan tehkää kaikki siivosti; sillä itse intohimonkin virrassa, hyrskyssä ja, niin sanoakseni, pyörteessä pitää teidän osottaa ja noudattaa kohtuutta, joka tekee sen miellyttäväksi. Oi, sydäntäni vihlaisee, kun kuulen tuollaisen kömpelön, paksutukkaisen kolhon repivän himonsa kappaleiksi, ihanpa ryysyiksi, halkaistakseen alhaison korvia, joka, suurimmaksi osaksi, ei muuta ymmärrä kuin hullutuksia ja melua. Sellaiselle suurisuiselle pöyhkärille soisin kelpo löylytyksen; hän on hirviötä hirveämpi. Sellaista välttäkää, ma pyydän.

ENS. NÄYTTELIJÄ.
Siitä olkaa varma, prinssi.

HAMLET. Mutta älkää liian laimeakaan olko, vaan ottakaa oma ymmärryksenne johtajaksi. Sovittakaa sanat toimintaan ja toiminta sanoihin, tarkasti vaarinottaen, ett'ette poikkea luonnollisesta kohtuudesta; sillä kaikki sellainen liioitteleminen on vastoin näytelmän tarkoitusta, jonka tehtävänä aluin on ollut ja vieläkin on pitää ikäänkuin kuvastinta luonnolle, näyttää hyvyydelle sen omat piirteet, pahuudelle sen oma kuva ja itse aikakaudelle ja ajan ruumiille sen oma muoto ja luonto. Jos tätä nyt liioitellaan tai laimeasti esitellään, niin saattaa tuo kyllä oppimattomissa herättää naurua, mutta järki-ihmistä se vaan suututtaa; ja yhden ainoan järkimiehen moitteen pitää teille olla suurempiarvoinen kuin huoneen täysi noita toisia. Oi, niitä on näyttelijöitä, joiden itse olen nähnyt näyttelevän, — ja kuullut muiden heitä kiittävän, oikein ylistämällä, — joilla, pilkkaamatta puhuen, ei ollut kristityn puhetapaa eikä kristityn eikä pakanan eikä ihmisen käyntiä, vaan jotka rehentelivät ja ärjyivät niin, että luulin jonkun luonnon oppipojan ihmisiä tehneen, ja hutiloimalla lisäksi; niin inhottavasti he ihmisyyttä osottelivat.

ENS. NÄYTTELIJÄ.
Toivon, että meillä tuo on jokseenkin poistettu.

HAMLET. Oi, poistakaa se kokonaan. Ja älkää salliko niiden, jotka narreina näyttelevät, puhua enemmän, kuin mitä heidän osaansa kuuluu; sillä heidän joukossaan on sellaisia, jotka itse nauravat saadakseen joukon tyhmiä katselijoita myöskin nauramaan, vaikka, samaan aikaan, joku tärkeä kohta kappaleessa olisi huomioon otettava. Tuo on hävytöntä ja osottaa aivan surkuteltavaa kunnianhimoa siinä narrissa, joka niin tekee. Menkää, laittakaa itsenne valmiiksi.

    (Näyttelijät menevät.)
    (Polonius, Rosencrantz ja Gyldenstern tulevat.)

No, herraseni, tahtooko kuningas kuulla tätä kyhäystä.

POLONIUS.
Tahtoo, ja kuningatar myös, ja heti nyt.

HAMLET.
Käskekää näyttelijöitä joutumaan.
    (Polonius menee.)
Ehkä tekin molemmat tahtoisitte heitä jouduttaa.

ROSENCRANZ ja GYLDENSTERN.
Kyllä, herra prinssi.

(Rosencrantz ja Gyldenstern menevät.)

HAMLET.
Horatio! Hoi!

(Horatio tulee.)

HORATIO.
Täss' olen, altis palvelukseenne.

HAMLET.
Horatio, sin' olet kelpo mies,
Sun vertaistas en ole löynnyt toista.

HORATIO.
Oi, prinssi hyvä, —

HAMLET.
                   Min' en imartele;
Mit' ylennystä toivoisin ma sulta,
Jonk' ainoa on tulo hilpeytesi.
Mill' elannon ja vaatteet vaivoin hankit?
Miks köyhää mairisin? Ei, nuoleskelkoon
Makea kieli tyhmää koreutta,
Ja norjiks käykööt polven saranat,
Miss' auttaa kumarrus. Siit' aikain, kuules,
Kun kallis sieluni sai ehdonvallan
Ja arvostaa voi ihmisiä, määräs
Sun omakseen se; sillä näytät siltä,
Kuin, kaiken puutteessa, et mitään puuttuis,
Ja onnen suosiot ja kompat vastaan
Samalla mielell' otat. Autuaita
Ne, joiden pää ja sydän niin on yhtä,
Ett'eivät, onnen pillinä, sit' ääntä
Soi, jota soitetaan. Mies anna mulle,
Jok' ei oo himon orja, hänet suljen
Sydämmeni sydänkotaan, niinkuin sinut,
Sydämmen' sydämmeen. — Jo kyllin tätä. —
Illalla kuninkaalle näytellään;
Yks kohta näytelmässä muistuttaa
Mit' isäni kuolemasta kerroin sulle;
Kun tulee tämä kohta, pyydän että
Kaikella sielus tarmolla sa tarkkaat
Mun setääni. Jos tuossa kohdass' ei
Salattu rikos loukostansa lähde,
Niin on se henki hornan, minkä näimme,
Ja minun mielikuvani niin mustat
Kuin tuonen sepän ahjo. Tarkoin tarkkaa;
Minäkin häneen naulaan silmäni,
Yhdessä sitten huomioitamme
Me vertaamme.

HORATIO.
              Hyv' on. Jos näyteltäissä
Hän varkain peittää vähääkään ja pakoon
Näin luikahtaa, niin varkauden maksan.

HAMLET.
Jo tullaan. Hupsuks ruveta taas täytyy.
Valitse paikka.

(Tanskalainen marssi. Torven toitotuksia.)

    (Kuningas, kuningatar, Polonius, Ophelia, Rosencrantz,
    Gyldenstern ynnä muita tulee.)

KUNINGAS.
Kuinka voi Hamlet serkkumme?

HAMLET. Oivasti, todellakin; kameleontin pöydässä herkuttelen: syön ilmaa, lupauksilla lihotettua. Niin ette voi salvokukkoja syöttää.

KUNINGAS.
Se vastaus ei kuulu minuun, Hamlet; nuo sanat eivät ole minun.

HAMLET. Eikä minunkaan enää. — (Poloniukselle.) Hyvä herra, näyttelittehän kerran yliopistossa, niinhän?

POLONIUS.
Niin, prinssi hyvä; ja hyvänä näyttelijänä minua pidettiinkin.

HAMLET.
Ja kenen osaa te toimititte?

POLONIUS.
Julius Caesarin osaa; sain surmani Capitoliossa;
Bruto minut tappoi.

HAMLET.
Ruton työtä tappaa tuollaista kapitoljusta. —
Ovatko näyttelijät valmiit?

POLONIUS.
Ovat, prinssi hyvä; odottavat vaan käskyänne.

KUNINGATAR.
Tule tänne, hyvä Hamlet, minun luokseni istumaan.

HAMLET.
Ei, äiti hyvä, tämä rauta vetää enemmän.

POLONIUS (Kuninkaalle).
Hoo! huomasitteko sitä?

HAMLET.
Saanko maata helmassanne, neiti?

(Istuutuu Ophelian jalkain juureen.)

OPHELIA.
Ette, prinssi.

HAMLET.
Pää helmassanne, tarkoitan?

OPHELIA.
Saatte, prinssi.

HAMLET.
Ajattelitteko minun tarkoittaneen sopimattomia?

OPHELIA.
En ajatellut mitään.

HAMLET.
Ihana ajatus maata tyttösen jalkain juuressa.

OPHELIA.
Mitä, prinssi?

HAMLET.
Ei mitään.

OPHELIA.
Olette hupainen, prinssi hyvä.

HAMLET.
Ken? Minäkö?

OPHELIA.
Niin, prinssi hyvä.

HAMLET. Herrainen aika, vallan verraton leikinlaskija! Mitä muuta ihminen voisi kuin olla hupainen? Sillä katsokaas, kuinka iloiselta äitini näyttää, eikä ole kahta tuntia siitä, kun isäni kuoli.

OPHELIA.
On, prinssi hyvä, siitä on kaksi kertaa kaksi kuukautta.

HAMLET. Niinkö paljon? No, piru sitten enää mustissa käyköön; minä tahdon sopuliturkin. Oi, taivahan vallat! Kaksi kuukautta jo kuolleena, eikä vielä unohtunut! Sittenhän voi toivoa, että suuren miehen muisto elää puoli vuotta hänen kuoltuansa; mutta kirkkoja, maarin, hänen rakentaa täytyy, muuten häntä ei ajatella enempää kuin keppihevosta, jonka hautakirjoituksena on:

    Ah, voi! ah, voi!
    Jo keppihepo unohtui![11]

(Torven toitotuksia. Elenäytelmä.)

[Muudan kuningas ja muudan kuningatar astuvat esiin, sangen rakastuneina; kuningatar syleilee kuningasta ja tämä kuningatarta. Kuningatar laskee polvilleen ja näyttää vakuuttavan kuninkaalle jotakin. Tämä nostaa hänet maasta ja nojaa päätään hänen olkaansa; laskeutuu sitten levolle kukkaslavalle; kuningatar, huomattuaan hänen nukkuvan, lähtee pois. Heti senjälkeen tulee sisään mies, ottaa kruunun kuninkaan päästä, suutelee sitä, valaa myrkkyä kuninkaan korvaan ja lähtee pois. Kuningatar palajaa, huomaa kuninkaan kuolleeksi ja tekee epätoivoisia liikkeitä. Myrkyttäjä, kaksi tai kolme mykkää henkilöä muassaan, tulee takaisin ja näyttää vaikeroivan kuningattaren kanssa. Kuollut ruumis kannetaan pois. Myrkyttäjä kosii kuningatarta lahjoilla; tämä näyttää alussa vastahakoiselta, mutta suostuu vihdoin hänen rakkauteensa.]

(Poistuvat.)

OPHELIA.
Mitä tämä tietää, prinssi hyvä?

HAMLET.
Oh, se on ilkeätä salakuiskutusta; se tietää pahaa.

OPHELIA.
Kenties selittää tämä kuva kappaleen sisällyksen?

(Proloogi astuu esiin.)

HAMLET. Sen saamme tuolta mieheltä tietää: näyttelijät eivät voi mitään salata; he kertovat kaikki.

OPHELIA.
Kertooko hän meille tämän kuvan merkityksen?

HAMLET. Kyllä, tai jonkin toisen kuvan, jonka te hänelle näytätte. Jos te ette häpeä kuvia näyttää, niin ei hänkään häpeä kertoa teille niiden merkitystä.

OPHELIA.
Olette ilkeä, oikein ilkeä. Tahdon näytelmätä katsella.

PROLOGI.
Me näytelmän ja itsemme
Nyt suosioonne suljemme
Ja kärsimystä toivomme.

(Poistuu.)

HAMLET.
Oliko se proloogi vai mielilause sormuksessa?

OPHELIA.
Se lyhyt oli.

HAMLET.
Kuin vaimon rakkaus.

(Näytelmän kuningas ja kuningatar tulevat.)

NÄYT. KUNINGAS.
Jo kolmekymment' aurinkoa nyt
Maan, vetten ympäri on kierrellyt;
Kakstoista kertaa kolmikymmenin
Kuu loistoaan on luonut ilmoihin
Siit' aikain, kun me liiton vannoimme
Ja lemmen toisillemme annoimme.

NÄYT. KUNINGATAR.
Ja saman verran aurinko ja kuu
Saa kiertää, ennenkuin se lakastuu.
Mut voi! sa olet sairas, katkeruus
Sun valloittaa, ja poiss' on iloisuus.
Se mua surettaa; mut tuosta vainen
Sa ällös huolestu; näet, yhdenlainen
Kuin vaimon lempi sen on pelkokin:
Ei kumpaakaan, tai liiaks kumpaakin.
Mun lempeni sa tunnet: yhtä suuri
Kuin lempeni on pelkonikin juuri.
Vähästä suuri rakkaus pelvon saa;
Suur' pelko suurta rakkautt' osottaa.

NÄYT. KUNINGAS.
Mun pian täytyy sinut, armas, jättää;
Mua vanhuus vaivaa, elinvoimat pettää.
Sa tänne ihanaan jäät maailmaan,
Jäät arvohon ja loistoon, ehkä vaan
Saat toisen miehen, yhtä rakkaan —

NÄYT. KUNINGATAR.
                                  Vait!
Sen petokseksi sanois tunnon lait.
Kirottu ma, jos huolen toisellen:
Se vaimo tappoi miehens' entisen.

HAMLET (Syrjään).
Marunata, marunata!

NÄYT. KUNINGATAR.
Ei lempi, mutta voitonpyyntö lie
Se syy, jok' uuteen naimisehen vie.
Ma toiste puolisoni murhaisin,
Jos toisen suutelohon nukkuisin.

NÄYT. KUNINGAS.
Ma uskon, että mieles lausuit nyt;
Mut moni sanansa on pettänyt.
On päätös muiston orja, syntyään
Se kiivas on, mut veltto kestämään.
Niin raakilakin pysyy oksassaan,
Mut putoo itsestään, kun kypsyy vaan.
On aivan tarpeen, että unhotamme
Me itsellemme maksaa velkojamme;
Päätökseen, jonka himon kiihko tuottaa,
Ei, himon sammuttua, auta luottaa;
Ja liika kiihko riemun niinkuin vaivan
Hävittää näiden vaikutukset aivan.
Miss' ilo suurin, haikein tuska siellä;
Käy riemu huolen, huoli riemun tiellä.
Katoopi maailma; mik' ihme siis,
Jos lempi onnen kanssa muuttelis?
Se pulma on, jot' yhä tutkaisemme:
Onnenko lempi tuo vai onni lemmen.
Kun suuret sortuu, ystävää ne puuttuu;
Kun köyhä nousee, vihat lemmeks muuttuu.
Näin lempi aina seuraa onnen teitä:
Sill' ystäviä, ken ei kaipaa heitä;
Ken hädäss' ystävätään koettaa,
Hän siitä heti vihamiehen saa.
Näin tahtomme ja sallimuksen tie
Useinkin vastakkaiseen suuntaan vie;
Ja mietteet tyhjään raukee; aatokset
On vallassamme, mut ei päätökset.
Nyt mietit, ett'et toiste kuolla vois,
Se miete miehes kanssa kuolee pois.

NÄYT. KUNINGATAR.
Pimetköön taivas! horna auetkoon!
Ja elämäni rauha rauetkoon!
Epäilys uskon, toivon sijaan tulkoon!
Ja vangin leipä nautintoni olkoon!
Mit' ilon-raatelevaa tuskaa liekään,
Se multa riemuni ja onnen viekään!
Ikuinen vaiva mua seuratkaan,
Jos vaimoks tulen leskest' uudestaan!

HAMLET.
Entä, jos hän rikkoisi valansa?

NÄYT. KUNINGAS.
Se tuima vala! Jätä minut nyt:
Miel' on niin raskas, aatos väsynyt;
Nukahtaa koitan.

(Nukkuu.)

NÄYT. KUNINGATAR.
                 Rauhaan pääsi paina;
Meist' onnettomuus kaukan' olkoon aina!

(Menee.)

HAMLET.
Rouva hyvä, kuinka miellyttää teitä näytelmä?

KUNINGATAR.
Tuo nainen vakuutti mielestäni liiaksi.

HAMLET.
Mitä vielä! Hän kyllä pysyy sanassaan.

KUNINGAS.
Tunnetko sisällyksen? Eikö siinä ole mitään loukkaavata?

HAMLET. Ei, ei lainkaan; he laskevat leikkiä vaan, myrkyttävät leikillään; ei loukkaavata vähääkään.

KUNINGAS.
Mikä on näytelmän nimi?

HAMLET. Hiirenloukku. Niin miksikö? Kuvaannollisesti. Tämä näytelmä kuvaa Wienissä tapahtunutta murhaa. Gonzago on herttuan nimi; hänen vaimonsa Baptista. Saatte kohta nähdä; se on peijakkaanmoinen kappale. Vaan mitä siitä? Teidän majesteettiinne ja meihin, joilla on puhdas omatunto, meihin se ei koske. Potkikoot satulan lyöttämät konit, meidän säkämme on eheä.

(Lucianus tulee.)

Tuo on eräs Lucianus, kuninkaan veljenpoika.

OPHELIA.
Te olette oiva koorus,[12] prinssi hyvä.

HAMLET. Voisin olla tulkkina[13] teille ja armahallenne, jos vaan saisin nähdä nukkien hyppivän.

OPHELIA.
Olette kärkevä, prinssi, oikein kärkevä.

HAMLET.
Saisittepa huokailla, jos tahtoisitte kärkeni typistää.

OPHELIA.
Hullua hullumpaa vaan.

HAMLET. Semmoisiksihan miehet tahdotte. — Toimeen, murhaaja! Hiiteen nuo kirotut kasvojen väänteet! Toimeen! Kas niin: — käheä korppi huutaa kostoa.

LUCIANUS.
Käs' altis, myrkky tuima, hanke musta;
Sopiva aik', ei kuulu hiiskausta.
Nyt murhaneste, kalman myrkkykeitto,
Min kolmin kerroin noitui hiiden neito,
Kirottu taikamehus tuohon luo
Ja surmaa heti terve henki tuo!

(Valaa myrkkyä makaajan korvaan.)

HAMLET.
Hän myrkyttää hänet puistossa saadakseen itse vallan. Hänen nimensä on
Gonzago. Kertomus on olemassa, ja hyvällä Italian kielellä. Kohta
saatte nähdä, kuinka murhaaja saavuttaa Gonzagon lesken rakkauden.

OPHELIA.
Kuningas nousee.

HAMLET.
Mitä! väärääkö palomerkkiä pelästyen?

KUNINGATAR.
Kuinka voitte, puolisoni?

POLONIUS.
Lopettakaa näytteleminen.

KUNINGAS.
Tuokaa valkeata! — Pois täältä!

KAIKKI. Valkeita, valkeita, valkeita!

(Kaikki lähtevät paitse Hamlet ja Horatio.)

    Ammuttu hirvi parahtaa,
    Kedolla hyppii vapaa;
    Yks valvoo, toinen nukahtaa,
    Se maailman on tapaa.

Eiköhän tämä puhe, Horatio, ja sulkatöyhtö hatussa, — jos muu onni menisikin turkosen tietä, — sekä pari tupsukukkasta avosuisissa kengissä auttaisi minua saamaan paikkaa näyttelijäjoukossa, mitä?

HORATIO.
Puolesta osuudesta.

HAMLET.
Ei, kokonaisen tahdon.

    Oi, Damon armas, muista vaan,
    Sun viime kuninkaasi
    Ol' itse Zeus; nyt valtiaan'
    On pelkkä, pelkkä — tiuku.

HORATIO.
Miksi loppusoinnun jätitte?[14]

HAMLET.
Oi, Horatio hyvä! Panen vetoa tuhat puntaa haamun sanain totuudesta.
Huomasitko?

HORATIO.
Aivan hyvin, herra prinssi.

HAMLET.
Kun tuli puheeksi myrkytys, —

HORATIO.
Silmäsin häntä tarkasti.

HAMLET.
Ah, haa! — Soittoa! Huiluja!
Jos kuningas ei näytelmätä kiitä,
Niin luulen, että — hän ei pidä siitä.
Soittoa, soittoa!

(Rosencrantz ja Gyldenstern tulevat.)

GYLDENSTERN.
Hyvä prinssi, suvaitkaa minun lausua pari sanaa.

HAMLET.
Vaikka kokonainen tarina.

GYLDENSTERN.
Kuningas, prinssi hyvä, —

HAMLET.
No niin, mitä hänestä?

GYLDENSTERN.
On huoneisiinsa siirtynyt, sangen pahoinvoipana.

HAMLET.
Juomisestako?

GYLDENSTERN.
Ei, prinssi, pikemmin sappitaudista.

HAMLET. Suurempaa älyä osottaisitte, jos veisitte lääkärille sen sanoman; sillä jos minä hänelle huolluketta määräisin, niin rupeisi ehkä hänen sappensa vaan enemmän kuohumaan.

GYLDENSTERN. Hyvä prinssi, saattakaa puheenne hiukan järjestykseen ja älkää noin hurjasti karatko pois asiastani.

HAMLET.
Olen masea, herraseni; — puhukaa.

GYLDENSTERN. Kuningatar, äitinne, on suurimmassa sieluntuskassa ja lähetti minut luoksenne.

HAMLET.
Terve tultuanne!

GYLDENSTERN. Ei, prinssi hyvä, tuo kohteliaisuus ei ole oikeata lajia. Jos suvaitsette antaa minulle järkevän vastauksen, niin tahdon toimittaa äitinne käskyn; jos ette, niin suokaa anteeksi, että lähden ja katson toimeni päättyneeksi.

HAMLET.
Hyvä herra, minä en voi.

GYLDENSTERN.
Mitä, prinssi hyvä?

HAMLET. Antaa järkevätä vastausta: järkeni on sairas. Mutta sellaisen vastauksen, kuin antaa voin, saatte käskeä, hyvä herra, tai oikeammin äitini, kuten sanoitte. Siis ei muuta kuin asiaan. Äitini, sanoitte, —

ROSENCRANZ. Niin, hän sanoo näin: teidän käytöksenne on vaikuttanut hänessä hämmästystä ja kummastusta.

HAMLET.
Oi, ihmeellistä poikaa, joka niin saattaa hämmästyttää äitiään! —
Mutta eikö seuraa mitään jälkilausetta tuon äidillisen kummastuksen
kantapäillä? Sanokaa.

ROSENCRANZ.
Hän haluaa puhutella teitä kamarissa, ennenkuin menee levolle.

HAMLET. Me tottelemme, vaikka olisi hän kymmenkertaisesti äitimme. Onko teillä vielä muuta asiata?

ROSENCRANZ.
Hyvä prinssi, te piditte muinoin minusta.

HAMLET.
Ja pidän vieläkin, näiden näppien ja tiirakkain nimessä.[15]

ROSENCRANZ. Prinssi hyvä, mikä on syynä alakuloisuuteenne? Te tosiaankin haittaatte omaa vapauttanne, jos ystäviltä salaatte huolenne.

HAMLET.
Minä kaipaan ylennystä.

ROSENCRANZ.
Miten se on mahdollista, koska kuningas itse on teidät määrännyt
Tanskan vallan perilliseksi.

HAMLET. Niin, hyvä herra, mutta "ennenkuin suo sulaa", — se sananlasku on jotenkin kulunut.

(Näyttelijöitä tulee huilut mukana.)

O, huiluja! Yksi minulle! — (Gyldensternille.) Tulkaapa syrjään hiukan. Miksi noin käytte ympärilläni ja nuuskitte, ikäänkuin tahtoisitte minua ansaan ajaa?

GYLDENSTERN. Oi, prinssi hyvä, jos on intoni liian rohkea, niin on ystävyyteni liian säädytön.

HAMLET.
Tuota en oikein ymmärrä. Olkaa hyvä, soittakaa tätä huilua.

GYLDENSTERN.
Prinssi hyvä, en taida.

HAMLET.
Tehkää niin hyvin.

GYLDENSTERN.
Toden totta, minä en taida.

HAMLET.
Minä pyydän teitä.

GYLDENSTERN.
En osaa siinä yhtäkään temppua, prinssi hyvä.

HAMLET. Se on yhtä helppoa kuin valhetteleminen. Hallitkaa noita äänireikiä sormilla ja peukalolla, puhaltakaa suullanne siihen henkeä, ja se puhuu mitä suloisinta sävelkieltä. Katsokaas, tuossa on läpäkkeet.

GYLDENSTERN. Mutta minä en kykene saamaan niistä irti vähääkään sointua; minulla ei ole sitä taitoa.

HAMLET. No, nähkääs nyt, kuinka katalana raukkana minua pidätte. Tahdoitte minua soittaa; olitte tuntevinanne äänireikäni; tahdoitte minulta temmata syvimmän salaisuuteni; tahdoitte koetella ääniäni matalimmasta korkeimpaan; ja paljon sointua, suloisin ääni on tuossa pienessä soittokalussa, ettekä kuitenkaan saa sitä soimaan. Tuhat tulimmaista! Luulettenko, että minua on helpompi soittaa kuin huilua? Sanokaa minua miksi soittokaluksi tahdotte, soinnuttomaksi kyllä minut saatte, mutta soittaa ette minua voi. —

(Polonius tulee.)

Jumal' antakoon hyvää päivää.

POLONIUS.
Prinssi hyvä, kuningatar haluaa puhutella teitä, ja nyt heti.

HAMLET.
Näettenkö tuota pilveä tuolla? Se on melkein kamelin muotoinen.

POLONIUS.
Niin maarin, kamelin näköinen todellakin.

HAMLET.
Minusta se on kuin kärppä.

POLONIUS.
Sen on selkä kuin kärpän.

HAMLET.
Tai niinkuin valaskalan.

POLONIUS.
Ihan niinkuin valaskalan.

HAMLET. Nyt tulen äitini luokse, heti paikalla. — He ilveilevät kanssani, jotta luontoni on katketa. — Tulen heti paikalla.

POLONIUS.
Sen hänelle sanon.

(Menee.)

HAMLET.
"Heti paikalla" on helposti sanottu. — Jättäkää minut, hyvät ystävät.

(Rosencrantz, Gyldenstern, Horatio, y.m. lähtevät.)

Nyt yöst' on aika kummitusten; haudat
Nyt haukottaa, ja myrkkyns' itse horna
Luo maailman. Nyt voisin juoda kuumaa verta
Ja tehdä hirmutöitä, joita päivä
Kavahtain katsois. Vait! Nyt äidin luo.
Oi sydän, muista luontos! Neeron mieltä
Poveeni lujaan älä koskaan päästä.
Julm' olla tahdon, mut en luonnoton;
Ma tikareita haastan, vaan en käytä.
Näin mielen, kielen teeskennellä täytyy.
Jos sanoin häntä herjaankin, et saa
Teolla, sielu, niitä vahvistaa.

(Menee.)