Lesen Sie synchronisiert mit  Deutsch  Englisch  Französisch  Russisch 
Hamlet.  William Shakespeare
Luku 5. Viides kohtaus.
< Zurück  |  Vorwärts >
Schrift: 

    Helsingör. Huone linnassa.
    (Kuningatar ja Horatio tulevat.)

KUNINGATAR.
En tahdo hänen kanssaan puhua.

HORATIO.
Hän sitä vaatii; järjiltään on varmaan.
Oi, sääli raukkaa!

KUNINGATAR.
                   Mitä tahtoo hän?

HORATIO.
Isästään paljon puhuu; viekkaaks sanoo
Maailmaa; huokaa, rintojansa lyö;
Vihasta kortta polkee; puolin lausein
Ja sekavasti haastaa; tyhjää puheens'
On vain, mut kuulija sen katkelmista
Luo päätöksensä, mieltä niistä etsii,
Sovittaa sanat omiin aatteisiinsa,
Ja nyökkäys, liike, silmän-isku häneen
Sen luulon tuo, ett' ajatust' on niissä,
Ei tiedä mitä, mutta kovin pahaa.
Siis paras hänt' on puhutella, muuten
Vois häijymielisiin hän vihaa kylvää.

KUNINGATAR.
Hän sisään tulkoon siis. — (Horatio menee.)
Mun sairas mieleni, — niin synnin ain' on, —
Jo turhassakin näkee tuhon vainon;
Niin arka syyllinen on luulossaan,
Ett' itse ansaan käypi peloissaan.

(Horatio palajaa Ophelian kanssa.)

OPHELIA.
Miss' on se kaunis Tanskan kuningatar?

KUNINGATAR.
Kuin voit sa, Ophelia?

OPHELIA (laulaa).

    Kuin tunnen muiden joukosta
    Ma sinun armahas?
    On sauva hällä, varvikkaat
    Ja hattu suipukas.

KUNINGATAR.
Laps armas, miksi tuota laulua?

OPHELIA.
Niinkö vain? Ei, kuulkaa, ma pyydän.
(Laulaa.)

    Oi, impi, kylm' on kultasi,
    On kylmä, tunnoton;
    Pään päällä turve vihanta,
    Jaloilla paasi on.
    Oh, hoo!

KUNINGATAR.
Mut, Ophelia, —

OPHELIA.
               Minä pyydän, kuulkaa.
(Laulaa.) Ja liinat lumivalkoiset —

(Kuningas tulee.)

KUNINGATAR.
Oi, puolisoni, katsokaa!

OPHELIA. (laulaa).

    Ne peittyi kukkasiin,
    Jotk' itkusilmin hautahan
    Kanss' armaan laskettiin.

KUNINGAS.
Kuinka voitte, armas neiti?

OPHELIA.
Hyvin, kost' Jumala! Sanotaan, että huuhkain oli leipojan tytär.[16]
Hyvä Jumala! Tiedämme, mitä olemme, mutta emme tiedä, miksi tulemme.
Jumala siunatkoon ruokanne!

KUNINGAS.
Isäänsä murehtii hän.

OPHELIA. Minä pyydän, älkäämme siitä puhuko. Vaan kun teiltä kysytään mitä se tietää, niin vastatkaa näin:

(Laulaa.)

    On tänään pyhä Valentin,
    Ja amull' aikaiseen
    On impi alla ikkunas,
    Sua pyytää sulhokseen.
    Ja poika nousee, pukeuu,
    Ov' aukee, sisään nyt
    Käy impi, mutta impenä
    Hän sielt' ei lähtenyt.

KUNINGAS.
Armas Ophelia!

OPHELIA.
Toden totta, en vannoa tahdo, mutta loppu siitä tulla pitää:

(Laulaa.)

    Kies'auta! Neitsyt, varjele!
    Mua voi! Hyi, häpeää!
    Ne pojat ottaa, kun he voi,
    Syy siitä heille jää.
    Kun, — lausui impi, — mun viettelit,
    Mun vannoit naivasi.
    "Sen oisinkin, jos itse et
    Ois tullut viereeni."

KUNINGAS.
Kuin kauan on hän tuossa tilass' ollut?

OPHELIA. Kyllä kaikki vielä hyväksi muuttuu; malttakaamme vaan. Mutta en voi muuta kuin itkeä, kun ajattelen, että he maan kylmään poveen hänet laskivat. Sen ma kerron veljelleni, ja nyt kiitän teitä hyvästä neuvosta. Vaununi tänne! Hyvää yötä, naiset! Hyvää yötä, naiset ihanaiset! Hyvää yötä, hyvää yötä!

(Menee.)

KUNINGAS.
Seuratkaa, tarkkaan häntä vartioikaa.
    (Horatio menee!)
Tuo syvän surun myrkkyä on; syynä
On kaikkeen isän kuolema. Ja Gertrud,
Oi, Gertrud, huomatkaa! Kun surut tulee,
Ne yksittäin, kuin vakoojat, ei kulje,
Vaan joukossa. Hält' isä murhattiin;
Pois lähti poikanne, jonk' oma hurjuus
Maanpakoon saatti; kansa yllytetty
Käy pahat mielessä ja mutisee
Polonion kuolosta; työ tuhma häntä
Noin salaa haudata; Ophelia raukka
On mieltä vailla, järjiltään, jot' ilman
On ihminen vaan kuva, pelkkä eläin;
Ja lopuksi, ja mikä pahint' on,
Laertes salaa Ranskasta on tullut,
Käy kummeksii ja synkkiin pilviin peittyy;
Ja niit' ei puutu, jotka korvaan kuiskaa
Myrkkyistä kieltä isän kuolemasta,
Ja jotk' ei, aineen puutteess', epäile
Levittää salakanteit' ilman syytä
Mun henkilöstäni. Oi, armas Gertrud!
Kuin moneen paikkaan käyvä kuulasade
Tää liian surman mulle tuo.

(Melua ulkona.)

KUNINGATAR.
                            Mit' ääntä?

(Aatelismies tulee.)

KUNINGAS.
Oville vahdit! Miss' on vartijani?
Mit' asiata?

AATELISMIES.
             Turvaa etsikäätte.
Ei reunains' yli tulvaileva meri
Rajummin maita niele, kuin Laertes,
Kapinajoukon johtajana, alleen
Lyö vahdin. Rahvas häntä herraks kutsuu;
Ja niinkuin maailma nyt alkeess' oisi
Ja unheess' entisyys ja tapa tyhjää,
Nuo kaiken olon tukehet ja pylväät,
He huutaa: "Vaali! Kuninkaaks Laertes!"
Ja lakit, kädet, huudot pilviin luihkaa:
"Laertes, niin, Laertes kuninkaaksi!"

KUNINGATAR.
Kuin täyttä kurkkuaan he tyhjää haukkuu!
Oi, harhaan käytte, luihut Tanskan koirat!

(Melua ulkona.)

KUNINGAS.
Jo murretut on ovet.

(Laertes tulee sisään, aseissa; tanskalaisia jäljessä.)

LAERTES.
Miss' on se kuningas? — Te ulos jääkää.

TANSKALAISET.
Ei, kaikki sisään.

LAERTES.
                   Suvaitkaa, ma pyydän.

TANSKALAISET.
No, kyllä.

(Siirtyvät ulkopuolelle ovea.)

LAERTES.
           Kiitos! Miehittäkää ovi. —
Kuningas, sinä konna, anna tänne
Mun isäni.

KUNINGATAR.
           Laertes hyvä, tyynny.

LAERTES.
Mi verta tyynt' on minussa, se soimaa
Mua äpäräks, isääni verttimieheks
Ja porton merkin polttaa siveän
Ja puhtaan äitin' otsaan.

KUNINGAS.
                          Miks, Laertes,
Noin raivoat kuin hiisi? — Gertrud, anna
Sa hänen olla; älä yhtään pelkää:
Niin kuningasta suojaa taivaan vallat,
Ett' aikeensa kun petturi vaan huomaa,
Niin tahtons' oiti raukee. — Sano mulle,
Laertes, miks noin raivoss' olet? — Gertrud,
Sa anna hänen olla. — Haasta, mies!

LAERTES.
Miss' isäni on?

KUNINGAS.
                Kuollut.

KUNINGATAR
                         Hän on syytön.

KUNINGAS.
Kysellä hänen anna tarpeeksensa.

LAERTES.
Kuin kuoli hän? En pilkkaa nyt mä karsi.
Valani hiiteen! Mustaan hornaan herruus!
Syvyyden kuiluun autuudet ja armot!
Ma kadotusta uhmaan; nyt en kysy
Tät' enkä tulevata maailmaa;
Niin, tulkoon mitä tulee, kun vaan kostaa
Isäni täysin määrin saan!

KUNINGAS.
                          Mik' estää?

LAERTES.
Mun tahtoni, ei muuten koko mailma;
Ja keinoni niin säästäin käytän, että
Vähällä paljon teen.

KUNINGAS.
                     Laertes hyvä,
Jos varmuutt' isäs kuolemasta etsit.
Pelurin hurjan lailla kostollasko
Noin tapat ystävän ja vihamiehen,
Niin voittajan kuin menettäjän?

LAERTES.
                                En,
Vaan vihamiehet.

KUNINGAS.
                 Tahdotko ne tietää?

LAERTES.
Hyville ystäville sylin' avaan;
Kuin hellä ruovonpäristäjä heitä
Ma verelläni juotan.

KUNINGAS.
                     Nyt sa lausut
Kuin hyvä laps ja kelpo ylimys.
Ett' olen minä isäs kuoloon syytön
Ja sitä aivan haikeasti suren,
Se järjelles niin selväks käy kuin päivä
Sun silmällesi.

TANSKALAISET (ulkona).
                Ovi auki hälle!

LAERTES.
Mit' ääntä? Mitä?
    (Ophelia palajaa.)
                  Kuivaa, kuume, aivoni!
Kyynelten suolat seitsenkertaiset,
Te silmistäni syökää näkövoima! —
Hulluutes, jumal'auta, kostan, siksi
Ett' alas meidän vaakalauta painuu!
Laps kaunis, kevätruusu, kallis sisko!
Ophelia armas! — Onko mahdollista,
Oi, jumalat, ett' immen nuoren järki
On kuoleva kuin henki vanhuksen?
On vieno lemmen luonto; vieno lempi
Se kallihimman osan olennostaan
Lähettää rakkahansa jäljestä.

OPHELIA (laulaa).

    Avopäin hän paarilla kannettiin;
    Hei, tuulan, tuulan tee!
    Ja haudall' itkuja itkettiin; —

Hyvästi, kyyhkyseni!

LAERTES.
Jos täysin järjin vaatisit mua kostoon,
Se noin ei minuun koskisi.

OPHELIA. Teidän pitää laulaa: "Maahan, maahan, laskekaatte maahan!" Oi, kuinka se kerto sopii! Se on uskottomasta talonvoudista, joka varasti isäntänsä tyttären.

LAERTES.
Tuo tyhjyys enemp' on kuin monet sanat.

OPHELIA. Kas, tuossa lemmikkejä,[17] ne auttaa muistia; pyydän sua, armahani, muista mua! Ja tuossa ajuruohoa, se on järjen lääkettä.

LAERTES. Oi, viisautta hulluudessa: järki ja muisto yhteydessä!

OPHELIA. Tuossa imarretta teille, ja myrkkyjuurta; — tässä karvasruohoa teille, ja vähän itsellenikin; sitä sopii sunnuntaisin nimittää armoruohoksi. Teidän täytyy sitä vähän eri tavalla pitää. — Tuossa kaunokkeja. Olisin antanut teille hiukan orvokkeja, mutta ne kuihtuivat kaikki, kun isäni kuoli. Sanotaan, että hän sai autuaallisen lähdön. (Laulaa.) Tuo kaunokainen Robin on riemuni mun, —

LAERTES.
Oi, surun, murheen, tuskan, helvetinkin
Hän tekee viehättävän viehkeäksi.

OPHELIA (laulaa.)

    Ja eiköpä hän palaja?
    Ja eiköpä hän palaja?
    Ei, kuollut hän on;
    Mene kuolohon.
    Hän ei milloinkaan palaja.

    Lumivalkea parta sen,
    Hius pellavankarvainen.
    Hän on pois, hän on pois!
    Suru turhaa ois.
    Jumal', armoas hällen suo!

Ja kaikille kristityille sieluille; sitä Jumalalta rukoilen.
Herran rauhaan!

(Menee.)

LAERTES.
Ah, tuota näittekö? Oi, Herra taivaan!

KUNINGAS.
Laertes, surus kanssa haastaa tahdon,
Sit' oikeutt' älä kiellä multa. Mene,
Valitse jotkut parhaist' ystävistäs,
He kuulkoot riitamme ja ratkaiskoot sen.
Jos välillisesti tai suoraan syypääks
Mun näkevät, niin korvaukseks sulle
Ma vallan annan, kruunun, hengen, kaikki,
Mit' omaa mulla: vaan jos syytön olen.
Niin tyytyä sä saat ja mieltäs malttaa,
Ett', yksin neuvoin henkes kanssa, sille
Saan sovitusta miettiä.

LAERTES.
                        Niin olkoon.
Mut kuolintapa, salahautaus, —
Ei miekkaa haudalla, ei kilpikuvaa,
Ei juhlamenoja, ei saattoseuraa, —
Kaikk' ääneen huutaa maasta pilviin saakka,
Ett' asiaa en heittää saa.

KUNINGAS.
                           No niin!
Ja kirves sattukohon syyllisiin.
Mua seuraa, ole hyvä.

(Menee.)