Toinen huone linnassa. (Kuningas ja Laertes tulevat.)
KUNINGAS. Nyt tuntosi kai syyttömäks mun myöntää. Ja sydämmees mun ystävänä suljet. Kun omin korvin kuullut olet, että Se mies, jok' armaan isäs hengilt' otti, Mun henkeäni väijyi.
LAERTES. Selvää tuo; Mut miks lainvoimall' ette rangaisseet Noin painavia hengenrikoksia, Kun turvanne ja älynne ja kaikki Kehoitti siihen?
KUNINGAS. Kahdestakin syystä, Jotk' ehkä sinust' ovat liian heikot, Vaan vahvat mulle. Kuningatar, äitins', Elääpi hänen katseistaan; ja minä — Se onneksiko lie vai turmioksi — Niin äitiin sydämmin ja mielin kiinnyn, Ett' ilman häntä oisin niinkuin tähti, Mi radaltansa luistaa. Toinen syy, Jok' estää mua julkisyytoksista, On rahvaskansan suuri rakkaus häneen; Se suosiollaan hänen syynsä peittää Ja viat kääntää ansioiks, kuin lähde, Mi kiveks muuttaa puun. Näin nuoleni, Noin vinhaan tuuleen liian kevyinä, Takaisin olis kaareen kääntyneet Ja jääneet määrän päähän sattumatta.
LAERTES. Ja näin ma kalliin isän kadotin, Ja epätoivoon syösty mult' on sisar, Jok' avuissa, — jos mennyttä saa kiittää, — Ol' aikakautens' etevin ja kilpaan Voi muita vaatia. Mut kosto tulee.
KUNINGAS. Senvuoks äl' untas heitä. Älä luule, Ett' ainetta niin höllää, kurjaa olen, Ett' antaisin näin huviks vaaran nyhtää Mua parrasta. Saat kohta lisää kuulla. Rakastin isääsi, ja itseäni Myös rakastan; ja siitä voinet päättää — (Sanansaattaja tulee) No, mitä nyt? —
SANANSAATTAJA. Kirjeitä Hamletilta. Tuo se on teille, herra kuningas, Tää kuningattarelle.
KUNINGAS. Hamletilta! Ken toi ne?
SANANSAATTAJA. Merimiehet, sanotaan; En heitä nähnyt. Nuo sain Claudiolta, Ja hän ne itse tuojalt' otti vastaan.
KUNINGAS. Laertes, kuulla saat ne. — Jätä meidät.
(Sanansaattaja menee.)
(Lukee.) "Suurivaltaisin kuningas! Ilmoitan, että minut on alastonna maalle laskettu teidän valtakuntaanne. Huomenna pyydän luvan saada nähdä teidän kuninkaalliset kasvonne; ja silloin, armollisella suosiollanne, kerron syyn tähän pikaiseen ja kummalliseen palaamiseeni. Hamlet."
Mit' on se? Liekö kaikki palanneet? Vai petost' onko tää ja pelkkää tyhjää?
LAERTES. Käs'alan tunnettenko?
KUNINGAS. Se on hänen. "Alastonna", — ja lisäyksessä tuossa Hän sanoo: "yksin". Selvitäppä se.
LAERTES. Tuost' aivan hämmennyn. Mut, tulkoon hän! Sairasta sydäntäni virvoittaa se, Ett' elävänä hälle vasten partaa Saan sanoa: "Tuon teit sa."
KUNINGAS. Jos niin on, — Ja miksi olis niin? ja miksi toisin? — Ma saanko sua neuvoa?
LAERTES. Sen saatte, Jos rauhaksi vain ette neuvo.
KUNINGAS. Rauhaks Vain itsellesi. Jos nyt palajaa hän, — Ja kammoksuen matkaansa, ei tahdo Uudestaan lähteä, — niin urostyöhön Hänt' yllytän, jonk' älyni juur' keksi, Ja jossa ilman armotta hän sortuu; Ja kuolemast' ei hiisku moitteen äänet, Ei itse äiti siinä petost' arvaa, Vaan sallimaks sen sanoo.
LAERTES. Neuvoon suostun. Ja sitä mieluummin, jos tehdä voitte Mun välikappaleeksi.
KUNINGAS. Niinpä niin. Kun matkall' olit, kehuttiin sua paljon Eräästä taidosta, joss' olet oiva. Sen kuuli Hamlet; muut sun lahjas yhteen Niin katehelliseks ei tehneet häntä Kuin tämä yksi, jolla, mielestäni, On kaikkein vähin arvo.
LAERTES. Mikä taito?
KUNINGAS. Vaan nauha nuorukaisen hatussa, Mut tarpeen sekin; kevyt, norja puku On nuorelle, näet, mitä vanhukselle On turkit, vaipat, jotka terveyttä Ja arvoisuutta lisää. — Kuukaus sitten Ylimys Normandiast' oli täällä. Ma sodass' olen nähnyt ranskalaisen; Hän hyvin ratsastaa; mut tuopa mies Ol' oikein noita: satulaan hän juuttui Ja teki hevollaan niin kummat temput, — Kuin yhtä luontoa ja ruumist' oisi He olleet. Kaikki toiveeni hän voitti: En temppua ja liikettä ma saanut Viel' aatelleeksi, kun jo hän sen teki.
LAERTES. Kuin? Normandiastako?
KUNINGAS. Niin.
LAERTES. Lamord, Niin totta kuin ma elän!
KUNINGAS. Sama mies.
LAERTES. Ma tunnen hänet hyvin, tosiaankin Hän kansansa on kaunistus ja helmi.
KUNINGAS. Sinusta mielensä hän lausui, kiitti Niin mestarilliseksi taitoasi Ja ahkeruuttas käyttää aseita, Etenkin miekkasinta, että huusi: Katsella kelpais, vertaises jos saisit. Hän vannoi, että Ranskan miekkamiehill' Ei ole pontta, väistöä, ei silmää, Jos kanssas yhtyisivät otteluun. Tuo puhe kateen myrkyllä nyt täytti Niin Hamletin, ett' anoi vaan ja toivoi Pikaista palaamistas, jotta saisi Sun kanssas kilpailla. Ja tästä seuraa, —
LAERTES. Niin, mitä siitä seuraa, sanokaa?
KUNINGAS. Laertes, rakastitko isääsi? Vai oletko vain pelkkä murheen kuva, Vain muoto ilman sydäntä?
LAERTES. Kuin niin?
KUNINGAS. En luule, ett'et rakastanut isääs; Mut tiedän, ett' on rakkaus ajan lapsi, Ja tiedän kokemuksesta, ett' aika Voi lauhduttaa sen kipinät ja liekit. Näet, lemmentulen sisustass' on sydän Tai karsi, joka himmentää sen valon; Ei millään ole aina samaa voimaa; Kun voima liiaks paisuu, pakahtuupi Se kyllyydestään. Mitä tahdot tehdä, Sun täytyy tehdä oiti; tahto muuttuu, Ja sill' on syitä, esteit' yhtä monta Kuin kieltä, kättä, seikkaa maailmassa. Näin on tuo täytymys kuin turha huokaus, — Mi huojentaissaan tuottaa haittaa vaan. Mut, paiseen ytimeen. Kun Hamlet palaa, Niin mitä teet, ett' isäs potkana Työss' enemmän kuin sanoiss' ilmestyisit?
LAERTES. Ma kirkossakin hältä kaulan leikkaan.
KUNINGAS. Ei pitäis turvapaikkaa murhaajalla. Ei rajaa kostoll' olla. Mut, Laertes, Jos tuota aiot, pysy kodissasi. Kun Hamlet palaa, tulos hällen kerron, Ylistää annan taitoas ja vielä Kiillottaa sitä kiitosta, jot antoi Tuo Ranskan mies. Sitt' yhteen teidät viemme Ja vedon lyömme päistänne. Hän, joka On varomaton, luuloton ja jalo, Ei tutki miekkoja; vain pikku temppu, — Ja vähin vaivoin kärjellisen miekan Valitset itselles, ja taito-iskull' Isäsi murhan kostat.
LAERTES. Sen ma teen; Ja siihen toimeen miekkan' voitelen. Mä puoskarilta nestett' ostin tuimaa, Moist', että, jos vaan siihen veitses kastat Ja verihaavan teet, ei kalliin voide, Vaikk' ankarimmist' yrteist' alla kuun Se tehty ois, voi kuolost' auttaa sitä, Ken sirkamankin saapi. Tuohon myrkkyyn Teräni kastan, jotta pienin naarma Tuo kuolon hälle.
KUNINGAS. Tuumiapa sietää Ja aatella, mik' aika ois ja keino Sopivin tarkoitukseen. Tuo jos pettäis, Ja huonot toimet aikeemme tois ilmi, Ois paras jättää koe. Toinen juoni Siis täytyy varall' olla, joka auttaa, Jos tämä tyhjiin raukeis. Annas olla: — Isoisen vedon lyömme taidostanne, — Nyt tiedän: Kun kiista palavan ja janon tuo, — Kivasta sitä varten ottelua, — Ja juotavaa hän pyytää, pidän hälle Varalla maljan; tuosta jos hän maistaa, Niin kaikk' on hyvin, vaikka välttäisikin Hän myrkyllisen iskus. Vait! mit' ääntä? (Kuningatar tulee.) No, mitä, Gertrud?
KUNINGATAR. Tuska tuskaa seuraa, Ett' astuu toinen toisen kantapäille. — Laertes, hukkunut on sisarenne.
LAERTES. On hukkunut! — Oi, mihin?
KUNINGATAR. Raita tuolla Jokehen kallistuupi, kuvastain Haleita lehviänsä virran kalvoon; Hän sinne kulki, sitoin kiehkuralle Nokkoiset, liekot, orvokit ja orhot, Joit' irstain nimin raaka paimen kutsuu, Mut immet kainot kämmenkukiks sanoo. Kun virran yli kallistuvaan puuhun Kapusi seppeltään hän ripustamaan, Niin silloin taittui petollinen oksa, Ja kiehkuroineen aaltoon itkevään Hän putos. Väljä puku häntä hetken, Kuin aallotarta, veden päällä kantoi; Hän lauloi siinä vanhaa laulelmaansa Ikäänkuin turmiolleen tunnotonna Tai olentona, joka elämään on Vedessä luotu. Vaan ei kauan kestä, Ennenkuin vaatteet, raskaiks vettyneet, Tuon lapsiraukan sulolaulelmistaan Mutaiseen hautaan alas painavat.
LAERTES. Voi, hän siis hukkunut on?
KUNINGATAR. Hukkunut.
LAERTES. On liiaks sulla vettä, sisko parka; Siis säästän itkuni. Vaan se ei auta; Tapansa luonto pitää, mitä hyväns' Sanokoon häpy. Tään kun itkun itken, En ole enää akka. — Herran haltuun! Minussa tult' on, joka lieskaks yltyis, Mut tämä hassumaisuus sammuttaa sen.
(Menee.)
KUNINGAS. Menkäämme, Gertrud! Töin ja vaivoin hältä Sain raivon hillityks. Nyt pelkään, että Se puhkee uudestaan. Siis seuratkaamme.
(Menevät.)
|