Terassi.
    (Hamlet, Horatio ja Marcello tulevat.)

HAMLET.
Tuimalta tuntuu sää; on oikein kylmä.

HORATIO.
On kirpeä ja julma pakkanen.

HAMLET.
Mit' ompi kello?

HORATIO.
                 Lähes kaksitoista.

MARCELLO.
Ei, lyönyt on se.

HORATIO.
                  Onko? Sit' en kuullut.
Nyt lähestyypi siis se hetki, jolloin
On tapa kummituksen ilmestyä.

(Torventoitotuksia ja tykinlaukauksia näyttämön takana.)

Mut mitä tämä tietää?

HAMLET.
Kuningas tään yön valvoo, juo ja mässää,
Ja peuhaa telmivissä tansseissa;
Ja aina, kun hän ryypyn renskaa lainoo,
Niin räikkyin rummut, torvet julistavat,
Ett' on hän miesi juomaan.

HORATIO.
                           Tuoko tapa?

HAMLET.
On, ihan oikein. — Mutta minusta
— Vaikk' olen täällä syntynyt ja näissä
Oloissa kasvanut — on tätä tapaa
Jalompi rikkoa kuin seurata.
Nuo huimaisevat humut meille tuottaa
Muilt', idän, lännen kansoilt', ivaa, pilkkaa:
Juopoiksi meitä sanovat ja sioiksi;
Ja tämä, totta tosiaankin, riistää,
Töiltämme, vaikka kuinka arvokkaatkin
Ne oisi, maineen ytimen ja mehun.
Niin yksityisenkin käy usein, että
Pilaava luonnon-vamma, joka ehkä
On synnynnäinen, — johon hän on syytön,
Kosk' alkuaan ei määrätä voi luonto —
Ja liiallista veren taipumusta
Jok' usein järjen sulut, saarrot murtaa,
Tai tottumusta, joka liiaks haaskaa
Hyvien tapain muodon: — että, sanon,
Se, joll' on ykskin vamman merkki, — joko
Sattuman pilkku taikka luonnon luoma,
Häll' olkoon, puhtaana kuin armon lähde
Muut mahdolliset ihmis-avut kaikki,
Niin tää yks vika kaikki turmeleepi
Yleisön silmissä; yks hiukka pahaa
Pilaapi oivan aineen, hukuttaa sen
Likaansa aivan.

(Haamu tulee.)

HORATIO.
                Katsokaa! se tulee.

HAMLET.
Avuksi enkelit ja taivaan armot!
Sa hurskaan henkikö vai häijy peikko?
Taivaanko tuoksun tuot vai hornan tunkan?
Sun aikees armaatko vai ilkeät?
Mun saattaa uteljaaksi outo muotos.
Sua kutsun Hamletiksi, kuninkaaksi,
Isäksi, Tanskan valtiaaksi. Vastaa!
Mua älä sorra epätietoon; sano,
Miks pyhät luusi, kuoloon vihityt,
Hajoitti käärinliinansa? miks hauta,
Johonka näin sun rauhaan vaipuvan,
Loi raskaat, marmoriset leukans' auki
Ja maalle viskas sun? Se mitä tietää,
Kun sinä, kuollut ruumis, pantsar' yllä,
Kuun välkkehessä kummittelet, tehden
Yön hirveäksi; ja me, luonnon narrit,
Väristen aatoksia hautelemme,
Jotk' aivan yli ymmärryksen käyvät.
Mit' on se? Sano! mitä tulee meidän?

(Haamu viittaa Hamletille.)

HORATIO.
Hän viittaa teitä kanssaan, niinkuin tahtois
Hän teille yksin jotain ilmoittaa.

MARCELLO.
Kas, kuinka lempeällä katsannolla
Hän teitä syrjäisempään paikkaan viittaa;
Vaan älkää menkö.

HORATIO.
                  Älkää, Herran tähden!

HAMLET.
Ei puhu hän; ma senvuoks häntä seuraan.

HORATIO.
Oi, älkää, prinssi!

HAMLET.
                    Mitä peljättävää?
En neulan hintaa hengelleni pane;
Ja mitä voi hän sielulleni tehdä,
Jok' ompi kuolematon kuin hän itse?
Hän viittaa yhä: — minä seuraan häntä.

HORATIO.
Mut virran luo jos viettelis hän teitä,
Tai huipulle tuon huiman kallion,
Jok' ulommaksi juurtaan mereen antaa,
Ja siellä uuteen hirmumuotoon muuttuis,
Mi järjen voiman teiltä veis ja hulluks
Tekisi teidät? Aatelkaapa tuota.
Se paikka hullun houreit' ilmankin
Jokaisen tuottaa aivoihin, jok' alas
Niin monen syllän päästä mereen katsoo
Ja allaan pauhaavan sen kuulee.

HAMLET.
Hän viittaa yhä: — mene, minä seuraan.

MARCELLO.
Te ette mennä saa.

HAMLET.
                   Pois kätenne!

HORATIO.
Mut älkää menkö.

HAMLET.
                 Kohtaloni kutsuu,
Ja ruumiin suoni pieninkin käy vahvaks
Kuin Numidian jalopeuran jänne. —

(Haamu viittaa.)

Hän yhä viittaa. — Päästäkää mua, herrat. —

(Irrottaa itsensä heistä.)

Jumal' auta, haamuksi sen teen, jok' estää
Mua nyt; — pois! sanon. — Mene, minä seuraan.

(Haamu ja Hamlet menevät.)

HORATIO.
Tuo mielen haave hänet hulluks saattaa.

MARCELLO.
Jäljessä! Totella hänt' emme saa.

HORATIO.
Niin, seuratkaamme. — Miten päättyy tämä?

MARCELLO.
Jotakin Tanskan valtioss' on mätää.

HORATIO.
Sit' ohjatkohon Luoja!

MARCELLO.
                       Seuratkaamme!

(Menevät.)