Читать параллельно с  Английский  Испанский  Немецкий  Русский 
< Назад  |  Дальше >
Шрифт: 

Ruokasali Serebrjakovin talossa. — Yö. — Puutarhasta kuuluu vartijan koputus.

SEREBRJAKOV (istuu nojatuolissa avoimen ikkunan ääressä ja torkkuu) ja
HELENA ANDREJEVNA (istuu hänen vieressään ja myöskin torkkuu).

SEREBRJAKOV (Havahduttuaan). Kuka täällä? Sinäkö, Sonja?

HELENA ANDREJEVNA. Minähän tässä.

SEREBRJAKOV. Sinä, Leenaseni… Kipu käy sietämättömäksi!

HELENA ANDREJEVNA. Sinulta putosi peite lattialle (Käärii hänen jalkojaan). Minä panen ikkunan kiinni, Aleksander.

SEREBRJAKOV. Älä pane, täällä on niin tukehduttava… Nukahdin äsken ja näin semmoista unta, että vasen jalkani ei ollutkaan omani. Heräsin kovaan pakotukseen. Ei, se ei ole tavallista kolotusta, pikemmin reumatismia. Paljonko nyt on kello?

HELENA ANDREJEVNA. Kaksikymmentä minuuttia yli 12.

(Paussi).

SEREBRJAKOV. Hae minulle aamulla kirjastosta Batjushkovin runot.
Luulen, että ne on meillä.

HELENA ANDREJEVNA. Mitä?

SEREBRJAKOV. Hae aamulla Batjushkovin runot. Muistaakseni meillä oli ne. Mutta miksi minun on niin vaikea hengittää?

HELENA ANDREJEVNA. Olet väsynyt. Valvot jo toista yötä.

SEREBRJAKOV. Kerrotaan, että Turgenjev jalankolotuksesta sai rintataudin. Pelkään, että kunhan minulla vain ei olisi sitä. Kirottu, inhoittava vanhuus. Kun pääsisi siitä pirusta. Vanhaksi tultuani kävin minä itselleni inhoittavaksi. Ja teistä kaikistakin on varmaan vastenmielistä katsoa minuun.

HELENA ANDREJEVNA. Sinä puhut vanhuudestasi semmoisella sävyllä, ikäänkuin me olisimme kaikki siihen syypäät, että sinä olet vanha.

SEREBRJAKOV. Sinulle etenkin olen vastenmielinen.

(Helena Andrejevna nousee paikaltaan ja istuutuu kauemmaksi hänestä).

SEREBRJAKOV. Tietysti olet oikeassa. Enhän minä ole niin tyhmä, etten ymmärtäisi. Sinä olet nuori, terve, kaunis ja elämänhaluinen, mutta minä olen vanha, melkein kuin kuollut. Mitäpä siitä? Enkö sitä ymmärtäisi? Ja tyhmää se onkin, että minä vielä elän. Mutta odottakaahan vähän, pian minusta pääsette. Ei minun enää kauan tarvinne kitua.

HELENA ANDREJEVNA. Minä menehdyn… Jumalan nimessä vaikene.

SEREBRJAKOV. Näyttää siltä, että minun tähteni ovat kaikki väsähtyneitä ja ikävissään, turmelevat nuoruutensa, mutta minä yksin nautin elämästä ja olen tyytyväinen. No, niinpä niinkin!

HELENA ANDREJEVNA. Ole vaiti! Sinä kiusaat minut kuoliaaksi!

SEREBRJAKOV. Minä olen kiusannut kaikkia. Tietysti.

HELENA ANDREJEVNA (Läpi kyynelien). Sietämätöntä! Mutta sano, mitä sinä oikeastaan tahdot?

SEREBRJAKOV. En mitään.

HELENA ANDREJEVNA. No, vaikene sitten. Minä pyydän.

SEREBRJAKOV. Kummallista, jos Ivan Petrovitsh alkaa pulma, tahi tuo vanha hupsu, Marja Vasiljevna, —- niin se ei tee mitään, kaikki kuuntelevat; mutta niin pian kuin minä sanon sanankaan, heti kaikki käyvät onnettomiksi. Minun äänenikin on vastenmielinen. No, olkoon niin, että minä olen vastenmielinen, itsekäs, despootti, — mutta eikö minulle sitten vanhuuskaan myönnä minkäänlaista oikeutta itsekkäisyyteen? Enkö ole sitä ansainnut? Pyydän kysyä, eikö minulla ole oikeutta nauttia rauhallista vanhuutta, saada ihmisten huomaavaisuutta osakseni?

HELENA ANDREJEVNA. Ei kukaan kiellä sinulta oikeuksiasi (Tuuli ryskyttää ikkunata). On alkanut tuulla, minä suljen ikkunan. (Sulkee). Kohta tulee sade. Ei kukaan vastusta sinun oikeuksiasi.

(Paussi; vartija kolkuttaa puutarhassa ja laulelee).

SEREBRJAKOV. Tehdä koko ikänsä työtä tieteen hyväksi, tottua omaan työhuoneeseensa, luentosaliin, arvoisiin virkatovereihinsa — ja yht'äkkiä ilman muuta joutua tähän hautakammioon, nähdä joka päivä tyhmiä ihmisiä, kuunnella joutavia juoruja… Minä tahdon elää, minä rakastan menestystä, rakastan kuuluisuutta, elämän pauhinaa, mutta täällä on niinkuin maanpaossa. Joka hetki ikävöidä entisyyttä, seurata ajatuksissaan muiden edistysaskeleita, pelätä kuolemaa… En voi! En jaksa! Eikä minulle sittenkään tahdota antaa anteeksi vanhuuttani!

HELENA ANDREJEVNA. Odota, ole kärsivällinen: viiden-kuuden vuoden perästä olen minäkin vanha.

(Sonja tulee).

SONJA. Isä, itse sinä käskit hakemaan tohtori Astrovia, mutta kun hän saapui, niin sinä kieltäydyit ottamasta häntä vastaan. Se ei ole hienotunteista. Aivan turhanpäiten vaivasitte tuota miestä…

SEREBRJAKOV. Mihin se sitten kelpaa tuo sinun Astrovisi? Hän ymmärtää yhtä paljon lääketiedettä kuin minä tähtitiedettä.

SONJA. Eihän jalkasi kolotusta parantamaan voi kutsua tänne koko lääkeopillista tiedekuntaa.

SEREBRJAKOV. Tuon tyhmeliinin kanssa en viitsi edes ruveta keskustelemaan.

SONJA. Kuten suvaitset (Istuutuu). Minulle se on samantekevää.

SEREBRJAKOV. Paljonko nyt on kello?

HELENA ANDREJEVNA. Yli kaksitoista.

SEREBRJAKOV. Tukehduttavaa… Anna minulle pöydältä tippoja!

SONJA. Heti.

(Antaa tippoja).

SEREBRJAKOV (Äreästi). Ah, ei niitä! Eihän tässä enää voi pyytää mitään!

SONJA. Ole hyvä, älä oikuttele. Joitakuita se kenties huvittaakin, mutta minä pyytäisin siitä päästä. En pidä siitä. Eikä minulla ole aikaa, minun on noustava aamulla aikaiseen ja mentävä heinälle.

(Voinitski tulee yönuttu päällä ja kynttilä kädessä).

VOINITSKI. Ulkona nousee ukkonen (Salama leimahtaa). Kas kuinka se välähti! Helene ja Sonja, menkää makaamaan, minä tulin vuorostani valvomaan.

SEREBRJAKOV (Säikähtäen). Ei, ei! Älkää jättäkö minua hänen kanssaan!
Ei. Hän piinaa minua puheillaan!

VOINITSKI. Mutta pitäähän heidän saada levähtää. He valvovat jo toista yötä.

SEREBRJAKOV. No menkööt sitten nukkumaan, mutta mene sinäkin pois.
Kiitos. Rukoilen sinua. Entisen ystävyytemme nimessä, älä vastustele.
Perästä päin sitten puhelemme.

VOINITSKI (Naurahtaen). Entisen ystävyytemme… Entisen.

SONJA. Ole vaiti, eno Vanja.

SEREBRJAKOV (Vaimolleen). Kultaseni, elä jätä minua hänen kanssaan! Hän väsyttää minut puheillaan.

VOINITSKI. Tämä alkaa käydä naurettavaksi.

(Marina tulee kynttilä kädessä).

SONJA. Olisit voinut ruveta nukkumaan, Marina hyvä. On jo myöhä.

MARINA. Teekeittiö on vielä korjaamatta pöydällä. Ei oikein kävisi vielä maata meneminen.

SEREBRJAKOV. Ei kukaan vielä makaa, kaikki ovat uupuneita, minä yksin olen ylen onnellinen.

MARINA (Menee Serebrjakovin luokse, hellästi). Mitä, hyvä herra? Oletteko sairas? Minunkin jalkojani säilöstelee, niin kovasti säilöstelee (Kohentaa peitettä). Tämä tauti on ollut teissä jo kauan. Vera Petrovna-vainaja, Sonjan äiti, ei ennen aikaan saanut öisin unta, hän suri itsensä kuoliaaksi… Paljon hän teitä rakasti… (Paussi). Vanhat, niinkuin nuoretkin, kaipaavat osanottoa, mutta vanhoja ei kukaan sääli (Suutelee Serebrjakovia olalle). Lähtekäämme vuoteeseen, rakas herra… Lähtekäämme, sydänkäpyseni… Minä juotan lehmusteetä, lämmitän jalkojanne… Rukoilen Jumalaa puolestanne…

SEREBRJAKOV (Liikutettuna). Lähtekäämme, Marina.

MARINA. Omiakin jalkojani niin säilöstelee, niin kovasti säilöstelee! (Taluttaa häntä yhdessä Sonjan kanssa). Vera Petrovna ennen vanhaan ihan suri itsensä kuoliaaksi, niin paljon itki… Sinä, Sonja, olit siihen aikaan vielä pieni ja ymmärtämätön… Käykää, käykää, herrani…

(Serebrjakov, Sonja ja Marina menevät).

HELENA ANDREJEVNA. Olen häneen aivan väsynyt. Töin tuskin pysyn pystyssä.

VOINITSKI. Te häneen, mutta minä itseeni. On jo kolmas yö, kun en ole saanut unta.

HELENA ANDRRJEVNA. Huonosti ovat asiat tässä talossa. Äitinne vihaa kaikkia, paitsi broshyyrejänsä ja professoria; professori on ärtyinen, ei luota minuun ja pelkää teitä; Sonja on vihoissaan isällensä ja vihoissaan minulle eikä ole virkkanut minulle sanaakaan kahteen viikkoon; te vihaatte miestäni ja julkisesti halveksitte äitiänne; minä olen kiihtynyt ja olen yrittänyt itkeä tänään noin parikymmentä kertaa… Huonosti ovat asiat tässä talossa.

VOINITSKI. Jättäkäämme filosofia!

HELENA ANDREJEVNA. Te, Ivan Petrovitsh, olette sivistynyt ja viisas mies ja teidän pitäisi mielestäni ymmärtää, etteivät maailmaa saa hävitetyksi rosvot eivätkä tulipalot, vaan viha ja eripuraisuus ja kaikki nuo pikkumaiset juorut… Teidän ei pitäisi murista, vaan sovittaa kaikki.

VOINITSKI. Saattakaa minut ensin sovintoon itseni kanssa! Rakas
Helena…

(Kumartuu suutelemaan hänen kättänsä).

HELENA ANDREJEVNA. Jättäkää minut! (Vetää pois kätensä). Menkää pois!

VOINITSKI. Pian on sade ohitse ja kaikki luonnossa virkistyy ja hengittää keveästi. Ainoastaan minua ei ukkossää virkistä. Yöt päivät kuristaa minua painajaisen tavoin se ajatus, että elämäni on peruuttamattomasti mennyttä. Entisyyttä ei minulla ole, se on tyhmästi tuhlattu turhuuteen, ja nykyisyys kauhistaa järjettömyydellään. Ottakaa elämäni ja ottakaa rakkauteni: mihin ne panisin, mitä niillä tekisin? Tunteeni häipyy turhaan, niinkuin auringonsäde, joka on hautaan eksynyt, ja koko elämäni menee hukkaan.

HELENA ANDREJEVNA. Kun puhutte minulle rakkaudestanne, niin minä ikäänkuin typerryn, enkä tiedä, mitä sanoa. Antakaa anteeksi, en osaa sanoa teille mitään. (Aikoo mennä). Hyvää yötä.

VOINITSKI (Sulkien häneltä tien). Jospa tietäisitte, miten minä kärsin ajatellessani, että tässä talossa minun rinnallani kuluu turhaan toisenkin elämä — teidän! Mitä odotatte? Mikä kirottu filosofia estää teitä? Ymmärtäkää toki, ymmärtäkää…

HELENA ANDREJEVNA (Katsoo häneen terävästi). Ivan Petrovitsh, te olette juovuksissa!

VOINITSKI. Kenties, kenties…

HELENA ANDREJEVNA. Missä on lääkäri?

VOINITSKI. Hän on tuolla… minun luonani yötä. Kenties, kenties…
Kaikkihan on mahdollista.

HELENA ANDREJEVNA. Tänäänkö joitte? Miksi teitte niin?

VOIXITSKI. Tuntuuhan se edes elämältä… Älkää häiritkö minua, Helena!

HELENA ANDREJEVNA. Ennen ette koskaan juonut ettekä koskaan puhunut niin paljon… Menkää nukkumaan! Minulle tulee ikävä teidän kanssanne.

VOINITSKI (Kumartuen hänen kättänsä suutelemaan). Armaani, ihanaiseni!

HELENA ANDREJEVNA (Suuttuneena). Jättäkää minut. Tämähän on inhoittavaa.

(Menee).

VOINITSKI (Yksin). Hän meni… (Paussi). Kymmenen vuotta sitten tapasin hänet sisar vainajani luona. Silloin hän oli 17 vuotias ja minä 37 vuotta. Miksi en silloin rakastunut häneen ja kosinut häntä? Olihan se mahdollista! Ja hän olisi nyt minun vaimoni… Niin… Nyt olisi ukkonen herättänyt meidät molemmat; hän olisi pelästynyt jyrähdystä, mutta minä olisin ottanut hänet syliini ja kuiskannut: "elä pelkää, minä olen luonasi". Oo, miten ihanat ajatukset, miten kaunista, minä hymyilen… mutta, Jumalani, ajatukset pyörivät sekaisin päässäni… Miksi olen vanha? Miksi hän ei ymmärrä minua? Hänen kaunopuheisuutensa, veltto moraalinsa, narrimaiset, hatarat ajatuksensa maailmanlopusta — kaikkea tuota minä sydämestäni vihaan. (Paussi). Oo, kuinka olen pettynyt! Ennen aikaan jumaloin tuota professoria, tuota kurjaa leininlyömää, tein työtä hänen hyväksensä niinkuin härkä! Minä ja Sonja pusersimme tästä maatilasta viimeisenkin mehun; me kaupittelimme, kuten pahimmat kiskurit, ruokaöljyä, herneitä ja piimäjuustoa, emmekä itse syöneet palastakaan, voidaksemme koota kopeekoista tuhansia ja lähettää hänelle. Minä ylpeilin hänestä ja hänen tieteestänsä, ja elin ja hengitin ainoastaan häntä! Kaikki, mitä hän puhui ja kirjoitti, näytti minusta nerokkaalta… Jumalani, mutta nyt? Hän on nyt virastaan eronnut, ja nyt voidaan nähdä hänen elämänsä loppusumma: hänen jälkeensä ei jää sivuakaan työn hedelmiä. Hän on tuiki tuntematon, hän on nolla! Saippuakupla! Minä olen pettynyt… huomaan, — tyhmästi pettynyt…

(Astrov tulee yönuttu päällä, ilman liivejä ja kaulaliinaa, hän on hutikassa; hänen perästään Telegin kitara kädessä).

ASTROV. Soita!

TELEGIN. Kaikki nukkuvat!

ASTROV. Soita.

(Telegin näppäilee hiljaa).

ASTROV (Voinitskille). Oletko yksin täällä? Eikö ole naisia? (Kädet puuskassa, hyräilee). "Tanssi tupa, tanssi liesi, ei saa unta talonmiesi"… Mutta minut herätti ukkonen. Satoi aika lailla. Paljonko nyt on kello?

VOINITSKI. Piru sen tietää.

ASTROV. Olin kuulevinani Helena Andrejevnan äänen.

VOINITSKI. Hän oli äsken täällä.

ASTROV. Uhkea nainen (Katselee lääkepulloja pöydällä). Lääkkeitä. Mitä kaikkia reseptejä siinä onkaan! Harkovista, Moskovasta, Tulasta… Kaikki kaupungit on hänen jalansärkynsä saanut liikkeelle. Onko hän sairas, vai tekeytyykö hän?

VOINITSKI. Sairas.

(Paussi).

ASTROV. Miksi olet tänään niin surullinen? Säälittääkö professori, vai kuinka?

VOINITSKI. Jätä minut rauhaan.

ATSROV. Ahaa, taidatpa olla kiintynyt professorin rouvaan?

VOINITSKI. Hän on ystäväni.

ASTROV. Joko nyt?

VOINITSKI. Mitä tarkoittaa tuo "joko nyt"?

ASTROV. Nainen voi olla miehen ystävä ainoastaan seuraavassa järjestyksessä: alussa läheinen tuttava, sitten rakastajatar, ja vasta sitten ystävä.

VOINITSKI. Tyhjänpäiväistä viisastelua.

ASTROV. Kuinka? Niin… minun täytyy tunnustaa, että alan käydä höperöksi. Näetkös, olen juovuksissakin. Tavallisesti otan noin kerran kuukaudessa aika hutikan. Viinapäissäni olen röyhkeä ja äärimäisyyteen saakka hävytön. Minusta on silloin kaikki tyyni yhdentekevää! Käyn käsiksi vaikeimpiinkin leikkauksiin ja suoritan ne erinomaisesti; luon mielessäni mitä suurenmoisimpia tulevaisuudenkuvia; enkä silloin enää pidä itseäni narrina, vaan uskon, että voin tuottaa ihmiskunnalle suunnatonta… kerrassaan arvaamatonta hyötyä! Ja silloin minulla on oma filosofinen järjestelmäni, ja te kaikki, hyvät veljet, näytätte minusta tuommoisilta pienen pieniltä koppakuoriaisilta… mikroobeilta (Teleginille). Soita, Vohveli!

TELEGIN. Tekisin sen sinulle kaikesta sydämestäni, rakas ystävä, mutta ymmärräthän, — talossa kaikki nukkuvat.

ASTROV. Soita!

(Telegin näppäilee hiljaa).

ASTROV. Pitäisipä maistaa, että pohja paistaa, Lähtekäämme, luulen että meille jäi vielä konjakkia. Ja kun päivä valkenee, niin lähdetään meille. Sopiiko se? Minulla on välskäri, joka ei koskaan sano "lähdetään", vaan "lähretään". Kauhea konna. Sopiiko se? (Huomaten Sonjan tulevan). Suokaa anteeksi, minulla ei ole mitään kaulassa.

(Menee kiireesti; Telegin hänen perässään).

SONJA. Mutta sinä, eno Vanja, olet taas juonut itsesi humalaan tohtorin kanssa. Teistä on tullut parhaat ystävät ja juomaveikot. No, hän on aina ollut semmoinen, mutta mistä syystä sinä? Sinun iällesi se ei lainkaan sovi.

VOINITSKI. Ei siinä ikää kysytä. Kun ei ole todellista elämää, niin eletään kangastuksien varassa. Onhan se tyhjää parempi sekin.

SONJA. Heinä on meillä kaikki tyyni niitettynä, joka päivä sataa, kaikki mätänee, mutta sinä vain kangastuksia mielessäsi haudot. Olet kokonaan laiminlyönyt isännyytesi… Minä raadan yksin, olen ponnistellut ihan uuvuksiin… (Säikähtäen). Eno, sinulla on silmissä kyyneleitä!

VOINITSKI. Mitä kyyneleitä? Ei kerrassaan mitään… loruja… Sinä katsoit äsken minuun, niinkuin äitivainajasi. Armaani… (Suutelee kiihkeästi hänen käsiänsä ja kasvojansa). Siskoni… rakas siskoni… missä hän on nyt? Jospa hän tietäisi! Ah, jospa hän tietäisi!

SONJA. Mitä, eno? Mitä tietäisi?

VOINITSKI. Raskasta, ikävää… Ei mitään… Sitten myöhemmin… Ei mitään… Minä lähden…

(Menee).

SONJA (Koputtaa ovelle). Mihail Lvovitsh! Ette kai vielä nuku? Tulkaa tänne hetkiseksi!

ASTROV (Oven takaa). Heti kohta! (Vähän myöhemmin tulee ulos: liivit päällä ja kaulus kaulassa). Mitä käskette?

SONJA. Juokaa itse, joll'ei luontonne ole sitä vastaan, mutta rukoilen, älkää antako enon juoda. Se on hänelle vaarallista.

ASTROV. Hyvä. Emmehän me enää juo. (Paussi). Minä lähden heti kotiini. Se on luja päätökseni. Sill'aikaa kun hevosia valjastetaan, valkenee päivä.

SONJA. Tulee sade. Odottakaa aamuun.

ASTROV. Ukkonen menee ohitse, ainoastaan pilvenreuna hipaisee tätä seutua. Minä lähden. Ja pyydän, älkää enää kutsuko minua isänne luokse. Minä sanon, että hänessä on leini, mutta hän väittää, että se on reumatismia; minä pyydän häntä pysymään vuoteessa, mutta hän istuu. Eikä hän tänään laisinkaan ryhtynyt puheisiin kanssani.

SONJA. Hän on pilalle hemmoteltu (Kopeloi ruokakaapissa). Tahdotteko vähän haukata?

ASTROV. Antakaa, olkaa hyvä.

SONJA. Minun tekee mieleni ottaa yöllä vähän välipalaa. Ruokakaapissa näyttää olevan jotakin. Kerrotaan, että hänellä aikoinansa oli hyvä menestys naismaailmassa, ja naiset ovat hänet turmelleet. Kas tässä juustoa, olkaa hyvä!

(Molemmat seisovat ruokakaapin ääressä ja syövät).

ASTROV. En ole tänään syönyt mitään, ainoastaan juonut. Isällänne on raskas luonne. (Ottaa kaapista pullon). Saanko luvan? (Kallistaa lasin pohjaan). Täällä ei ole ketään ja saa senvuoksi puhua suoraan. Nähkääs, minusta tuntuu, etten voisi elää teidän kodissanne kuukauttakaan, tukehtuisin tässä ilmassa… Isänne, joka on kokonaan leinin lyömä ja kirjoihinsa kiintynyt, eno Vanja synkkine ajatuksineen, mummonne ja lopuksi äitipuolenne…

SONJA. Mitä äitipuoleni?

ASTROV. Ihmisessä pitää kaikki olla kaunista: kasvot, puku, sielu, ajatukset. Hän on kieltämättä kaunis, mutta… mutta hän vain syö, makaa, kävelee ja hurmaa meidät kaikki kauneudellaan — eikä mitään muuta. Hänellä ei olle minkäänlaisia velvollisuuksia, hänen hyväksensä raatavat muut… Niinhän? Mutta joutilas elämä ei voi olla puhdasta. (Paussi). Muuten, kenties olen liian ankara häntä kohtaan. Minä en ole tyytyväinen elämääni, enemmän kuin eno Vanjannekaan, ja molemmat me muutumme äreiksi murjottajiksi.

SONJA. Ettekö te ole tyytyväinen elämäänne?

ASTROV. Ylipäänsä kyllä rakastan elämää, mutta meidän elämäämme, tätä venäläistä, poroporvarillista nurkkakuntaelämää en voi sietää, vaan halveksin sitä kaikesta sielustani. Ja mitä tulee minun personalliseen yksityiselämääni, niin — jumal'avita — siinä ei ole kerrassaan mitään hyvää. Nähkääs, kun synkkänä yönä kulkee metsässä ja näkee etäisyydessä tuikkivan pienen tulen, niin ei huomaa väsymystä, eikä pimeyttä, eikä teräviä oksia, jotka lyövät vasten kasvoja… Minä raadan, — senhän tiedätte, — enemmän kuin kukaan näillä seuduin, kohtalo pieksää minua hellittämättä, ajottain kärsin sanomattomasti, mutta kaukaisuudessa ei loista minulle pieninkään valopilkku. En odota enää mitään, en rakasta ihmisiä… Pitkään aikaan en ole ketään rakastanut.

SONJA. Ettekö ketään?

ASTROV. Ei ketään. Jonkunlaista hellyyttä tunnen ainoastaan teidän hoitajatartanne kohtaan — vanhalta muistilta. Talonpojat ovat hyvin yksitoikkoisia, kehittymättömiä ja elävät liassa, mutta sivistyneenkin luokan kanssa on vaikea tulla toimeen. Se rasittaa. Kaikki nuo hyvät tuttavanne ajattelevat pienesti, tuntevat pienesti eivätkä näe nenänsä vartta pitemmälle — kerrassaan tyhmiä. Kaikki tyyni. Ja ne, jotka ovat ymmärtävämpiä ja korkeammalle kehittyneitä, ovat hermotautisia, analyysin ja järkeilyn rikkirepimiä… Heidän sydäntänsä kivistää, he vihoittelevat, sairaalloisesti parjaavat ihmisiä, lähestyvät heitä syrjin, katsovat heihin kieroon ja päättelevät: "Oo, tuo on mielisairas!" tai: "Tuo on korulauseiden laskettelija!" Ja kun he eivät tiedä, minkä lapun kiinnittäisivät minun otsaani, niin he sanovat: — "Tuo on kummallinen ihminen, hyvin kummallinen!" Minä rakastan metsää — se on kummallista; en syö lihaa — sekin on kummallista. Välitöntä, puhdasta, vapaata suhdetta luontoon ja ihmisiin ei enää ole… Ei totta vieköön ole!

(Tahtoo juoda pohjaan).

SONJA (Estää häntä). Ei, pyydän teitä, rukoilen, älkää juoko enää.

ASTKOV. Miksei?

SONJA. Se ei sovi teille! Te olette kaunis mies, teillä on niin pehmeä ääni… Te olette kauniimpi kuin kukaan muu minun tuttavistani. Miksi siis tahdotte olla tavallisten ihmisten kaltainen, jotka juovat ja pelaavat korttia? Oi, älkää tehkö niin, pyydän teitä! Te sanotte aina, ett'eivät ihmiset luo, vaan särkevät, mitä heille on ylhäältä annettu. Miksi, miksi te turmelette itseänne? Ei saa, ei saa tehdä niin, pyydän, rukoilen teitä polvillani.

ASTROV (Ojentaa hänelle kätensä). Lupaan olla vasta kertana juomatta.

SONJA. Antakaa minulle kunniasananne.

ASTROV. Sen annan.

SONJA (Puristaa hänen kättänsä lujasti). Kiitän teitä!

ASTROV. Seis! Nähkääs, olen tullut raittiiksi. Ja saatte nähdä, että olen kokonaan raitis, ja pysyn raittiina elämäni loppuun asti (Katsoo kelloaan). Niin, jatkakaamme. Sanon: minun aikani on jo ohitse, on jo myöhäistä minulle… Olen vanhettunut, tullut työstä raihnaaksi, tyhmentynyt, kaikki tunteeni ovat turtuneet, ja tuntuu kuin en enää voisi kiintyä kehenkään. En rakasta ketään… enkä voi kiinnittää itseeni ketään. Mikä minut vielä tempaa mukaansa, on kauneus. En ole aivan välinpitämätön sitä kohtaan. Minusta tuntuu, että jos esimerkiksi Helena Andrejevna olisi tahtonut, niin hän olisi voinut panna pääni pyörälle yhdessä päivässä… Mutta ei kai ole rakkautta eikä kiintymystä…

(Peittää käsin silmänsä ja värisee).

SONJA. Mikä teillä on?

ASTROV. Niin… Suuren paaston aikana kuoli luonani eräs sairas kloroformeerattaessa.

SONJA. On aika jo unohtaa se. (Paussi). Sanokaa minulle, Mihail Lvovitsh… Jos minulla olisi ystävätär tahi nuorempi sisar, ja jos te saisitte tietää, että hän… no sanokaamme, rakastaa teitä, niin mitenkä te menettelisitte siinä tapauksessa?

ASTROV (Kohauttaa olkapäitään). En tiedä. Luultavasti en mitenkään… Antaisin hänelle viittauksen, etten voi häntä rakastaa… sitäpaitsi en vaivaa päätäni sellaisella. Olkoon kuinka tahansa, mutta jos aion lähteä, niin jo on aika. Hyvästi, kultaseni, muuten emme pääse loppuun vielä aamun valjetessa (Puristaa kättä). Menen vierashuoneen läpi, jos sallitte, mutta pelkään, että enonne pidättää minut.

(Menee).

SONJA (Yksin). Hän ei sanonut minulle mitään… Hänen sielunsa ja sydämensä ovat minulle vielä kokonaan suljetut, mutta miksi tunnen itseni niin onnelliseksi? (Hymyilee onnesta). Sanoin hänelle: te olette kaunis mies ja jalosydäminen, teillä on niin pehmeä ääni… Eikö se ollut sopivaa? Hänen äänensä värähtelee ja soi kuin hyväily… tuntuu kuin olisi hän vielä luonani. Ja kun puhuin hänelle nuoremmasta sisarestani, niin hän ei ymmärtänyt minua… (Katkoen tuskissaan käsiänsä). Kauheata, etten ole kaunis! Kauheata! Tiedän etten ole kaunis, tiedän, tiedän… Viime sunnuntaina kuulin, kuinka ihmiset kirkosta tullessaan puhuivat minusta, ja eräskin nainen sanoi: hän on hyväsydäminen ja jalomielinen, mutta sääli, että hän on ruma… Ruma…

(Helena Andrejevna tulee).

HELENA ANDREJEVNA (Avaa ikkunan). Ukkonen on ohitse. Miten suloinen ilma. (Paussi). Missä on tohtori?

SONJA. Hän läksi jo.

(Paussi).

HELENA ANDREJEVNA. Sofia!

SONJA. Mitä!

HELENA ANDREJEVNA. Kuinka kauan te olette minulle vihainen? Emmehän me ole tehneet toisillemme mitään pahaa. Miksi siis olisimme suutuksissa? Lopettakaamme jo…

SONJA. Minäkin olen tahtonut… (Syleilee häntä). Kyllin olemme jo murjottaneet.

HELENA ANDREJEVNA. Tehkäämme siis sovinto.

(Molemmat ovat liikutetut).

SONJA. Onko isä levolla?

HELENA ANDREJEVNA. Ei, hän istuu vieraskamarissa… Me emme virka toisillemme sanaakaan viikkokausiin, Herra ties, mistä syystä… (Huomaa ruokakaapin olevan auki). Mitä tämä merkitsee?

SONJA. Mihail Lvovitsh maistoi illallista.

HELENA ANDREJEVNA. Ja viiniäkin on… Juodaan siskon malja!

SONJA. Juodaan vaan.

HELENA ANDREJEVNA. Samasta lasista… (Kaataa lasiin). Näin on parempi.
Olemme nyt sinuja?

SONJA. Sinuja. (Juovat ja suutelevat toisiaan). Tahdoin jo aikoja sitten tehdä sovinnon, mutta minua vähän kuin hävetti…

(Itkee).

HELENA ANDREJEVNA. Mitä itket?

SONJA. En mitään. Ilman aikojani minä vaan.

HELENA ANDREJEVNA. No, riittää, riittää… (Itkee). Pikku hupakko, minuakin rupeaa itkettämään… (Paussi). Olet ollut minuun suutuksissasi, kun minä muka tulin isällesi vaimoksi rahojen vuoksi… Jos uskot sanaani, niin vannon sinulle, että — menin hänelle rakkaudesta. Hän viehätti minua oppineena ja kuuluisana miehenä. Rakkauteni ei ollut todellista, vaan keinotekoista. Mutta se tuntui minusta silloin oikealta. Eihän se ole minun syyni. Etkä sinä ole lakannut kiduttamasta minua hääpäivästämme alkaen viisailla epäluuloisilla silmilläsi.

SONJA. No, rauhoitu, rauhoitu! Unohtakaamme menneet.

HELENA ANDRKJEVNA. Et saa katsoa asioita siltä kannalta — se ei sovi sinulle. Pitää uskoa hyvää kaikista ihmisistä, muuten ei voi elää.

(Paussi).

SONJA. Sano minulle omantuntosi mukaan, ystävänä… Oletko onnellinen?

HELENA ANDREJEVNA. En.

SONJA. Arvasinhan minä. Vielä kysymys. Sano suoraan, tahtoisitko itsellesi nuoren miehen?

HELENA ANDREJEVNA. Millainen pikkuhupakko sinä olet. Tietysti tahtoisin
(Nauraa). No, kysy vielä jotakin, kysy!

SONJA. Pidätkö sinä tohtorista?

HELENA ANDREJEVNA. Kyllä, hyvin paljon.

SONJA (Nauraa). Minä näytän kai hyvin tyhmältä eikö totta? Hän on poissa, mutta minä kuulen hänen äänensä ja hänen askeleensa, ja jos katson pimeään ikkunaan, niin olen näkevinäni siinä hänen kuvansa. Anna minun puhua suuni puhtaaksi… Mutta en voi puhua ääneen, minua hävettää. Mennään minun kamariini, siellä voimme rauhassa puhella. Näytänkö minä sinusta tyhmältä? Tunnusta suoraan… Puhu minulle jotakin hänestä.

HELENA ANDREJEVNA. Mitä sitten?

SONJA. Hän on viisas… Hän osaa kaikki, hän pystyy kaikkeen… Hän parantaa tauteja ja istuttaa metsiä…

HELENA ANDREJEVNA. Mitä metsistä ja lääketaidosta… Rakkaani, käsitäthän, hän on kyky! Tiedätkö, mitä on kyky? Rohkeutta, itsenäisiä ajatuksia, suurisuuntaisuutta ja lentoa… Hän istuttaa puuntaimen ja harkitsee, mitä siitä on tuleva tuhannen vuoden päästä, hänelle jo hämärtää ihmiskunnan onnellisuus. Semmoiset ihmiset ovat harvinaisia, heitä ei voi olla rakastamatta… Hän juo ja on usein raaka, — mutta mitä se haittaa? Kyvykäs mies Venäjällä ei voi pysyä puhtaana. Ajatteleppas itse, minkälaista on tuon tohtorin elämä! Pohjatonta lokaa teillä, pakkasia, lymypyryjä, hirveän pitkiä taipaleita, kansa raakaa, villiä, ylt'ympäri puutetta ja sairautta — ken sellaisissa oloissa raataa ja ponnistelee päivät päästänsä, hänen on vaikea 40 vuoden iässä pysyä puhtaana ja raittiina… (Suutelee häntä). Sydämestäni toivon sinulle hyvää, sinä ansaitset onnea… (Nousee seisoalleen). Mutta minä olen vain jäykkä sivuhenkilö… Musiikkiopistossa, mieheni kodissa, kaikissa romaaneissa — sanalla sanoen, kaikkialla olen ollut vain sivuhenkilö. Oikeastaan, jos asiata ajattelen, niin olen hyvin, hyvin onneton! (Kävelee suuresti liikutettuna näyttämöllä). Minulla ei ole onnea tässä elämässä. Ei ole! Mitä naurat!

SONJA (Nauraa, peittäen kasvonsa). Minä olen niin onnellinen… niin onnellinen!

HELENA ANDREJEVNA. Mieleni tekee soittaa… Tahtoisin soittaa nyt jotakin.

SONJA. Soita vaan. (Syleilee häntä). Minä en saa unta… Soita!

HELENA ANDREJEVNA. Heti paikalla. Isäsi ei nuku. Kun hän on sairas, niin musiikki ärsyttää häntä. Mene kysymään häneltä. Jos hänellä ei ole mitään sitä vastaan, niin soitan. Mene.

SONJA. Paikalla. (Menee).

(Puutarhassa kolkuttaa vartija).

HELENA ANDREJEVNA. En ole soittanut moneen aikaan. Tahdon soittaa ja itkeä, itkeä niinkuin hupakko (Ikkunasta). Sinäkö siellä kolkutat, Joachim?

VARTIJAN ÄÄNI. Minä!

HELENA ANDREJEVNA. Älä kolkuta, herra ei ole terve.

VARTIJAN ÄÄNI. Heti menen pois! (viheltää). Hoi, te, Halli ja Virkku,
Halli seh!

(Paussi).

SONJA (Palaa takaisin). Hän kielsi!

Esirippu.