Lesen Sie synchronisiert mit  Deutsch  Englisch  Spanisch  Französisch  Italienisch  Portugiesisch  Tschechisch  Russisch 
Dorian Grayn muotokuva.  Oscar Wilde
Luku 13. LUKU XIII.
< Zurück  |  Vorwärts >
Schrift: 

Dorian astui ulos huoneesta ja alkoi nousta portaita ylös Basil Hallwardin seuratessa häntä. He kulkivat ääneti, niinkuin ihmiset vaistomaisesti yöllä kulkevat. Lamppu heitti eriskummallisia varjoja seinälle ja portaille. Tuulenpuuska kilisti ikkunaruutuja.

Kun he pääsivät portaiden yläpäähän, niin Dorian laski lampun lattialle ja ottaen avaimen esille hän väänsi lukkoa. "Sinä siis haluat sitä tietää, Basil?" hän kysyi hiljaisella äänellä.

"Kyllä."

"Sepä hyvä", hän vastasi hymyillen. Sitten hän lisäsi kovalla äänellä: "Sinä olet ainoa ihminen, jolla on oikeutta tietää minusta kaikki. Sinä olet vaikuttanut minun elämääni enemmän kuin aavistatkaan", ja ottaen lampun maasta hän avasi oven ja astui sisään. Kylmä viima puhalsi heitä vastaan ja lampusta kohosi äkkiä synkkä oransinkeltainen liekki. Häntä värisytti. "Sulje ovi", kuiskasi hän asettaen lampun pöydälle.

Hallward katseli ympärilleen hämmästyneenä. Tuntui siltä kuin huonetta ei olisi käytetty vuosikausiin. Vaalennut flandrilainen gobeliini, peitetty taulu, vanha italialainen arkku, ja melkein tyhjä kirjahylly — siinä kaikki mitä huoneessa näytti olevan, paitsi yhtä tuolia ja pöytää. Kun Dorian Gray sytytti puoleksi palaneen kynttilän uuninreunalla, niin Basil huomasi että koko huone oli täynnä tomua ja että matto oli repaleinen. Hiiri rapisteli laudoituksen takana. Ilma oli kostea ja ummehtunut.

"Vai luuletko sinä, ettei kukaan muu paitsi Jumala voisi nähdä ihmisen sielua, Basil? Vedä tuo verho syrjään, niin saat nähdä minun sieluni."

Ääni oli kova ja julma.

"Sinä olet hullu, Dorian, tai sitten sinä teeskentelet", mutisi Hallward rypistäen kulmakarvojaan.

"Etkö tahdo? Sitten minun täytyy tehdä se itse", sanoi nuori mies, ja hän veti verhon syrjään ja heitti sen lattialle.

Kauhun huuto pääsi maalarin huulilta kun hän näki nuo hirveät kasvot, jotka himmeässä valossa irvistivät hänelle. Niiden ilmeessä oli jotakin, joka herätti hänessä inhoa ja kauhua. Hyvä Jumala, Dorian Grayn omat kasvothan tuossa katselivat häntä! Tuo salaperäinen voima, mikä se sitten lienee ollutkin, ei ollut vielä kokonaan hävittänyt niiden ihmeellistä kauneutta. Vielä oli kullan kiiltoa harvenneissa hiuksissa ja hiukan punaa aistillisissa huulissa. Vähän sinistä suloutta oli säilynyt myös turvonneihin silmiin, eikä hienosti meislattujen sieramien eikä kaunismuotoisen kaulan jalot piirteet olleet vielä kokonaan kadonneet. Niin, se oli Dorian itse. Mutta kuka oli sen maalannut? Hän oli tuntevinaan siinä oman pensselinsä jälkiä ja kehät olivat hänen piirtämänsä. Mutta olihan se aivan mahdotonta. Hän tarttui tuskallisesti kynttilään ja valaisi sillä kuvaa. Vasempaan kulmaan oli hänen oma nimensä piirretty korkeilla punaisilla kirjaimilla.

Se oli inhottava parodia, halpamainen karrikatyyri. Tätä hän ei ollut koskaan maalannut. Ja sittenkin se oli hänen työtään. Hän tiesi sen, ja hänestä tuntui, että hänen kuuma verensä äkkiä jähmettyi jääksi. Hänenkö työnsä? Mitä se merkitsi? Miksi se oli muuttunut? Hän kääntyi taakseen ja katsoi Dorian Grayhin murtunein silmin. Hänen suunsa värähteli ja hänen kielensä oli niin kuiva, ettei hän saanut sanaakaan sanotuksi. Hän siveli kädellä otsaansa. Se oli tahmeana hiestä.

Nuori mies nojasi uunin reunaa vasten ja tarkasteli Basilia tuolla omituisella katseella, joka kohoaa katselijoiden kasvoihin, jotka haltioituneina seuraavat jonkun suuren taiteilijan näyttelemistä. Se ei ilmaissut todellista surua, mutta ei myöskään todellista iloa. Siinä näkyi vain katselijan kiihkoa, ja ehkä myös voitonriemun välkettä silmissä. Hän oli irroittanut kukan napinlävestään ja haisteli sitä, tai oli ainakin haistelevinaan.

"Mitä tämä merkitsee?" huudahti Hallward vihdoin. Hänen äänensä kajahti terävältä ja vieraalta hänen omissa korvissaan.

"Vuosia sitten, kun olin vielä hyvin nuori", sanoi Dorian Gray rutistaen kukkaa kädessään, "sinä tapasit minut, imartelit minua ja opetit minulle turhamaisuutta. Eräänä päivänä sinä esitit minulle erään ystäväsi, joka selitti minulle nuoruuden ihmeitä, ja sinä valmistit minun muotokuvani, joka opetti minua ymmärtämään kauneuden ihmeitä. Hulluna hetkenä, en tiedä vieläkään, kadunko sitä vai en, minä lausuin ilmi toivomuksen, sinä sanoisit sitä ehkä rukoukseksi…"

"Muistan sen hyvin! Oi, miten hyvin sen muistankaan! Ei! Se on mahdotonta. Huone on kostea. Kuva on homehtunut. Ehkäpä värissä on ollut jotain myrkkyä. Minä sanon sinulle, että se on mahdotonta."

"Ah, mikä on mahdotonta?" mutisi nuori mies astuen ikkunan luo ja nojaten otsansa kylmään, sumusta kostuneesen ruutuun.

"Sinä sanoit hävittäneesi kuvan."

"Minä olin väärässä. Se on hävittänyt minut."

"Minä en usko, että se on minun maalaamani."

"Etkö näe siinä ihannettasi?" sanoi Dorian katkerasti.

"Minun ihanteeni, niinkuin sinä sitä nimität…"

"Niinkuin sinä sitä nimitit."

"Siinä ei ollut mitään pahaa, eikä häpeällistä. Sinä olit minulle sellainen ihanne, jota en koskaan enää ole tavannut. Nuo ovat satyyrin kasvot."

"Ne ovat minun sieluni kasvot!"

"Hyvä Jumala, millaista olentoa minä olen jumaloinut! Sillä on perkeleen silmät."

"Jokaisen ihmisen sielussa on taivas ja helvetti, Basil", huudahti
Dorian tehden epätoivoisen liikkeen.

Hallward kääntyi taas kuvaa kohti ja katseli sitä. "Hyvä Jumala, jos se on totta", hän huudahti, "ja jos tuolla tavalla olet turmellut elämäsi, niin olet paljoa pahempikin kuin miksi panettelijat sinua luulevat!" Hän valaisi kynttilällä jälleen kuvaa ja tarkasteli sitä. Pinta näytti olevan aivan turmeltumaton, aivan sellainen kuin hän sen oli kädestään jättänyt. Varmaan tuo hävitys oli tullut sisältäpäin. Jonkun sisällisen prosessin voimasta synnin spitalitauti syövytti kuvaa. Ruumiin mätäneminen kosteassa haudassa ei ollut yhtä kauheaa.

Hänen kätensä vapisi, kynttilä putosi jalasta lattialle ja sihisi. Hän polki jalallaan sen päälle ja sammutti sen. Sitten hän heittäytyi horjuvalle tuolille pöydän ääreen ja peitti kasvonsa käsiinsä.

"Hyvä Jumala, Dorian, mikä läksytys! Mikä hirveä läksytys!" Vastausta ei kuulunut, mutta hän eroitti nuoren miehen nyyhkytyksen ikkunan luota. "Rukoile, Dorian, rukoile", hän mutisi! "Mitenkä meitä opetettiinkaan sanomaan lapsuudessamme? 'Älä johdata meitä kiusaukseen. Anna meille meidän syntimme anteeksi. Päästä meitä pahasta'. Rukoillaan yhdessä. Sinun ylpeytesi rukous on täyttynyt. Sinun katumuksesi rukous menee myös täytäntöön. Minä jumaloin sinua liiaksi. Nyt olen saanut rangaistukseni. Sinä jumaloit itseäsi liiaksi! Me olemme molemmat tulleet rangaistuksi."

Dorian Gray kääntyi hitaasti taakseen ja katseli häntä kyyneltynein silmin. "Se on liian myöhäistä, Basil", hän änkytti.

"Ei koskaan ole liian myöhäistä, Dorian. Polvistukaamme yhdessä ja koettakaamme, emmekö muistaisi vielä rukousta. Eikö ole jotain tämäntapaista lausetta: 'Jos teidän syntinne veriruskiat olisivat, niin heidän pitää lumivalkeaksi tuleman'?"

"Nuo sanat eivät merkitse minulle enää mitään".

"Älä sano sitä. Olet tehnyt kylliksi pahaa elämässäsi. Hyvä Jumala! Etkö näe miten tuo kirottu kuva vilkuu meihin?"

Dorian Gray vilkaisi kuvaan, ja äkkiä selittämätön vihan tunne Basil Hallwardia kohtaan valtasi hänet, ikäänkuin kuva olisi sen hänessä herättänyt ja kuiskannut sen hänen korvaansa inhottavilla huulillaan. Takaa-ajetun eläimen hurja kiihko villitsi hänet, ja hän tunsi inhoa tuota miestä kohtaan, joka istui pöydän ääressä, inhosi häntä enemmän kuin ketään muuta koko elämässään. Hän silmäsi hurjana ympärilleen. Jotain kirkasta loisti maalatun arkun kannella aivan hänen edessään. Hänen silmänsä osui siihen. Hän tiesi mikä se oli. Hän oli tuonut tuon veitsen mukanaan pari päivää sitten katkoaksensa nuoran pätkän, ja unohtanut sen tänne. Hitaasti hän liikkui sitä kohti, astuen Hallwardin ohi. Heti kun hän pääsi hänen taaksensa, hän tarttui veitseen ja käännähti ympäri. Hallward liikahti tuolissaan, ikäänkuin hän olisi aikonut nousta ylös. Dorian hyökkäsi häntä kohti ja työnsi veitsen suureen valtimoon korvan taakse, painaen miehen pään pöytää vasten ja iskien häntä veitsellä yhä uudestaan ja uudestaan.

Kuului tukahdettua ähkymistä ja sellaista kauheaa korisemista rinnassa, kun veri on tukahduttaa ihmisen. Kolme kertaa ojossa-olevat kädet kohosivat suonenvedontapaisesti ja tavoittelivat jäykin sormin ilmaa. Dorian iski häntä vielä kahdesti, mutta mies ei liikkunut. Hän odotti vielä hetkisen, painaen päätä yhä vasten pöytää. Sitten hän heitti veitsen pöydälle ja jäi kuuntelemaan.

Hän ei voinut kuulla muuta kuin hiljaista tippumista kuluneelle matolle. Hän avasi oven ja astui ulos portaille. Talo oli aivan ääneti. Ei kukaan liikkunut. Hetken aikaa hän seisoi nojautuneena käsinojaan ja tähysteli mustaan, hiljaiseen pimeyteen. Sitten hän otti avaimen lukosta ja palasi takaisin huoneesen, sulkien oven jäljissään.

Kuollut istui yhä tuolilla, nojautuneena pöydän yli, selkä kumarassa, käsivarret riipuksissa. Jollei niskassa olisi ollut ammoittavaa haavaa ja tahmeaa, mustaa lätäkköä lattialla, joka yhä laajenemistaan laajeni, niin olisi voinut luulla miehen nukkuvan.

Kuinka nopeasti tuo kaikki oli tapahtunut! Hän oli niin ihmeellisen tyyni, ja astuen ikkunan luo hän avasi sen ja meni balkongille. Tuuli oli hajoittanut sumun, ja taivas loisti kuin äärettömän riikinkukon pyrstö, täynnä tuhansia kimaltelevia silmiä. Hän katsoi alas kadulle ja näki poliisin kiertävän hiljaisten talojen ympäri ja valaisevan lyhdyllään niiden portteja. Kadunkulmasta sukelsi näkyviin rämisevän ajurin punainen tuli ja katosi jälleen. Nainen, huivi hartioillaan, hiipi hitaasti ja horjuen seinää pitkin. Vähä-väliä hän pysähtyi ja vilkaisi taakseen. Sitten hän alkoi laulaa raa'alla äänellä. Poliisi astui häntä kohti ja sanoi hänelle jotakin. Hän hoiperteli pois nauraen. Kylmä tuuli puhalsi yli torin. Kaasulyhdyt lekottelivat ja lehdettömät puut ravistivat mustia, routaisia oksiaan edes ja takaisin. Dorian värisi ja palasi takaisin huoneesen, sulkien ikkunan.

Tultuaan ovelle hän käänsi avainta ja avasi oven. Hän ei edes vilkaissut kuolleesen. Hänen mielestään oli parasta, että tapaus pysyi niin hämäränä kuin suinkin. Ystävä, joka oli maalannut tuon onnettoman, vain turmiota tuottaneen kuvan, oli kadonnut hänen elämästään. Siinä kyllin.

Sitten hän muisti lampun. Se oli harvinaista, maurilaista tekoa himmeästä hopeasta, jossa oli oxiderattuja teräskoristeita ja suuria turkoseja. Ehkä palvelija kaipaisi sitä ja kysyisi minne se oli joutunut. Hän epäröi hetken aikaa, sitten hän kääntyi takaisin ja otti sen pöydältä. Hän ei voinut välttää näkemästä kuollutta. Kuinka hiljaa hän oli! Miten kauhean pitkältä hänen valkoiset kätensä näyttivät! Aivan kuin jokin hirveä vahakuva.

Lukittuaan oven jälkeensä hän hiipi hiljaa portaita alas. Portaat rasahtelivat, ikäänkuin ne olisivat tuskasta äännelleet. Hän pysähtyi usean kerran ja kuunteli. Ei, kaikki oli hiljaa. Hänen omat askeleensa vain olivat kajahtaneet.

Kun hän saapui kirjastoon, niin hän näki laukun ja päällystakin nurkassa. Ne olivat jonnekin piiloitettavat. Hän avasi laudoituksessa olevan salaisen seinäkaapin, jossa hän säilytti omat kummalliset valepukunsa, ja pani ne sinne. Helposti hän polttaisi ne jäljestäpäin. Sitten hän katsoi kelloaan. Se oli kahtakymmentä yli yhden.

Hän istahti ja alkoi miettiä. Joka vuosi — melkeinpä joka kuukausi ihmisiä hirtettiin Englannissa samasta rikoksesta, jonka hän nyt oli tehnyt. Ilmassa oli ollut mieletöntä murhankiihkoa. Jokin punainen tähti oli tullut liian lähelle maata… Ja sittenkin, mitä todisteita oli häntä vastaan? Basil Hallward oli lähtenyt talosta puoli yhdeltätoista. Ei kukaan ollut nähnyt hänen palaavan. Useimmat palvelijoista olivat Selby Royalissa. Hänen kamaripalvelijansa nukkui… Parisiin! Niin. Parisiin Basil oli lähtenyt yöjunalla, niinkuin hän oli aikonutkin. Hän vietti niin omituista erakkoelämää, että kuukausia saattoi kulua, ennenkuin mitään epäilyksiä heräisi. Kuukausia! Kaikki jäljet saattoivat sitä ennen kadota.

Äkillinen ajatus juolahti hänen mieleensä. Hän otti turkkinsa ja takkinsa ja meni ulos eteiseen. Siinä hän pysähtyi kuullessaan poliisin hitaat ja raskaat askeleet katukäytävältä ja nähdessään lyhdyn valon kuvastuvan ikkunaan. Hän odotti henkeään pidätellen.

Hetken kuluttua hän avasi oven, puikahti ulos ja sulki sen varovasti jälkeensä. Sitten hän alkoi soittaa kelloa. Viiden minuutin kuluttua kamaripalvelija tuli puolipukimissaan ja unisena eteiseen.

"Olen pahoillani, että minun oli pakko herättää teidät, Francis", hän sanoi astuessaan sisään; "mutta avain oli minulta unohtunut. Mitä kello on?"

"Kymmenen minuuttia yli kahden, herra", vastasi mies katsoen kelloaan.

"Kymmenen minuuttia yli kahden? Kuinka myöhäistä. Herättäkää minut huomenna yhdeksältä. Minulla on hiukan työtä."

"Hyvä, herra."

"Onko kukaan käynyt täällä tänä iltana?"

"Mr. Hallward, herra. Hän odotti täällä kello yhteentoista asti, ja sitten hän meni asemalle."

"Oi, sepä ikävä etten tavannut häntä. Jättikö hän mitään sanaa?"

"Ei, herra. Hän sanoi vain kirjoittavansa teille Parisista, jollei hän tapaisi teitä klubissa."

"Se on hyvä, Francis. Älkää unohtako herättää minua kello yhdeksältä."

"En, herra."

Mies hiipi pois tohveleissaan käytävätä pitkin.

Dorian Gray heitti päällystakkinsa ja hattunsa pöydälle ja meni kirjastoon. Neljännestunnin hän astui edes-takaisin huoneessa purren huultaan ja miettien. Sitten hän otti hyllyltä aateliskalenterin ja selaili lehtiä. "Alan Campbell, 152, Hertford street, Mayfair." Aivan oikein. Sitä miestä hän juuri tarvitsi.