Lesen Sie synchronisiert mit  Deutsch  Englisch  Spanisch  Französisch  Italienisch  Portugiesisch  Tschechisch  Russisch 
Dorian Grayn muotokuva.  Oscar Wilde
Luku 16. LUKU XVI.
< Zurück  |  Vorwärts >
Schrift: 

Kylmä sade alkoi tihkua ja likaiset katulyhdyt loistivat aaveentapaisesti kostean sumun läpi. Huvipaikkoja juuri suljettiin ja hämäriä mies- ja naisolentoja seisoi ryhmissä niiden ulkopuolella. Muutamista kapakoista kajahti raakaa naurua. Toisissa juopuneet riitelivät ja huusivat.

Nojautuneena ajopelien selkänojaan, hattu niskassa, Dorian Gray tarkasteli suuren kaupungin likaisia häpeäpaikkoja, ja silloin-tällöin toisti itsekseen niitä sanoja, joita lordi Henry oli lausunut hänelle ensi päivänä heidän kohdatessaan toisensa: "Sielu on parannettava aistien avulla ja aistit sielun avulla." Niin, siinä koko salaisuus olikin. Hän oli sitä useasti koettanut ja hän tahtoi sitä nytkin koettaa. Oli opiumiravintoloita, joissa saattoi ostaa unohdusta, ja muita kauheita pesiä, joissa saattoi vanhojen syntien muiston upottaa uusien syntien huumeesen.

Kuu riippui alhaalla taivaalla aivan kuin kellertävä kallo. Aika-ajoin ojensi suunnaton, muodoton pilvi pitkän käsivartensa sen yli ja peitti sen kokonaan. Lyhdyt harvenivat harvenemistaan, kadut kapenivat ja tulivat yhä synkemmiksi. Ajuri ajoi harhaan, ja sai palata puolen peninkulmaa takaisin. Höyryä nousi hevosesta sen loiskiessa vesilätäköissä. Ajoneuvojen sivuikkunoita peitti harmaa sumu.

"Sielu on parannettava aistien avulla ja aistit sielun avulla!" Miten nuo sanat soivat hänen korvissansa! Hänen sielunsa, se oli kuoleman sairas. Voisivatko aistit sitä todellakin parantaa? Viatonta verta oli vuodatettu. Mikä sen voisi sovittaa? Ah! sellaista ei käynyt sovittaminen; mutta vaikka anteeksianto olikin mahdotonta, niin unohdus oli sittenkin jäljellä, ja hän oli päättänyt unohtaa, hävittää sen perinpohjin, musertaa sen kuin kyykäärmeen, joka on pistänyt jalkaan. Niin todellakin, mikä oikeus Basililla oli ollut puhua hänelle sillä tavalla kuin hän oli puhunut? Kuka oli käskenyt häntä tuomitsemaan toisia? Hän oli sanonut hänelle hirveitä asioita, joita oli mahdoton sietää.

Ajoneuvot hytkyivät yhä eteenpäin, joka askeleelta yhä hitaammin, niin ainakin hänestä tuntui. Hän laski ikkunan alas ja käski miehen ajaa nopeammin. Hirveä opiumin nälkä alkoi häntä kalvaa. Hänen kurkkuaan poltti ja hänen hienot kätensä puristuivat hermostuneesti. Hän löi kuin hullu kepillään hevosta. Ajuri nauroi ja iski piiskallansa. Dorian naurahti myös ja mies vaikeni.

Matka tuntui loppumattomalta ja kadut näyttivät ikäänkuin mustalta monimutkaiselta hämähäkinverkolta. Yksitoikkoisuus kävi sietämättömäksi, ja kun sumu yhä vain sakeni, niin häntä alkoi peloittaa.

Sitten he kulkivat yksinäisten tiilitehtaiden ohi. Siellä sumu oli kevyempää, ja hän saattoi eroittaa niiden omituiset pullonmuotoiset uunit, joista liekehti oransivärisiä, viuhkanmuotoisia kiellekkeitä. Koira haukkui heitä, ja kaukaa pimeydestä kuului liitelevän lokin ääni. Hevonen kompastui raiteesen, säikähtyi ja alkoi nelistää.

Hetken kuluttua savitie jäi heidän taakseen ja ajoneuvot ratisivat jälleen huonosti kivetyillä kaduilla. Useimmat ikkunat olivat pimeät, silloin-tällöin vain näkyi ihmeellisiä varjokuvia valaistuja ikkunaverhoja vasten. Hän katseli niitä uteliaasti. Ne liikkuivat kuin jättiläisnuket, ja liikuttivat käsiään kuin elävät olennot. Hän vihasi niitä. Hän tunsi raivoa sydämessään. Kun he kääntyivät kadun kulmauksesta, niin joku nainen huusi heille jotakin avonaisesta ovesta, ja kaksi miestä juoksi heidän jälkeensä noin sadan metrin verran. Ajuri uhkasi heitä piiskallansa.

Sanotaan että intohimot saattavat ajatukset kiertämään kehässä. Ja varmaa on että Dorian Grayn rikkipurrut huulet uudistivat kiusallisen yksitoikkoisesti noita sanoja sielusta ja aisteista, kunnes ne hänen mielestään sattuvasti ilmaisivat hänen oman mielentilansa, samalla kuin ne, vaatien itselleen järjen hyväksymistä, puolustivat intohimoja, joiden vallassa hän ilman tuollaista puolustustakin olisi ollut. Tuo yksi ainoa ajatus hiipi hänen aivoissansa solusta soluun; ja hurja elämisen himo, kauhistuttavin kaikista inhimillisistä haluista, kiihoitti jokaista hänen hermoansa. Rumuus, jota hän ennen oli vihannut, sen vuoksi että se teki kaikki niin todelliseksi, muuttui nyt samasta syystä hänelle rakkaaksi. Rumuus yksin oli todellista. Raaka rähinä, inhottavat pesät, hillittömän elämän hurja voima, hylkiöiden ja varkaiden pahuus, kaikki tuo oli todellisempaa voimakkaan, elävän vaikutuksensa vuoksi kuin kaikki taiteen suloiset muodot ja laulun uneksivat varjot. Niitä juuri hän tarvitsi voidakseen unohtaa. Kolmessa päivässä hän olisi vapaa.

Äkkiä ajuri nykäisemällä pysähdytti hevosen pimeän kujan päässä. Talojen matalien kattojen ja pykälälaitaisten savupiippujen takaa kohosivat laivojen mustat mastot. Valkea sumu kierteli raakapuissa kuin aaveentapaiset purjeet.

"Näillä tienoin, herra, vai kuinka?" kysyi ajuri käheällä äänellä luukusta.

Dorian sätkähti ja tirkisteli ympärilleen. "Hyvä on", hän vastasi ja astuttuaan nopeasti ulos ja annettuaan lupaamansa lisämaksun ajurille, hän astui kiireesti rantaa kohti. Siellä-täällä loisti lyhdynvalo jonkun suuren kauppalaivan perältä. Sen heijastus väreili ja pirstautui vesilätäköissä. Punainen tuli kuulsi pitkämatkaisesta laivasta, joka lastasi hiiliä. Niljakas katukivitys oli aivan kuin märkä sadetakki.

Dorian kiiruhti vasemmalle vilkaisten silloin-tällöin taaksensa, tokko kukaan häntä jäljestä seuraisi. Seitsemässä tai kahdeksassa minuutissa hän saapui pienen ränstyneen talon edustalle, joka oli ahdettu kahden rappeutuneen tehtaan väliin. Ullakkoikkunassa oli tulta. Hän pysähtyi ja kolkutti sovitulla tavalla.

Hetken kuluttua hän kuuli askelia käytävästä ja ketju irroitettiin ovesta. Ovi avautui hiljaa ja Dorian astui sisään sanomatta sanaakaan tuolle muodottomalle olennolle, joka vetäytyi syrjään, kun hän astui ohi. Eteisen perällä riippui repaleinen, vihreä verho, se liehui ja lepatteli edes-takaisin kovassa tuulenhengessä, joka seurasi hänen kintereillään sisään. Hän veti sen syrjään ja astui pitkään, matalaan huoneesen, joka näytti ennen olleen kolmannen luokan tanssisali. Kirkkaat, levottomat kaasuliekit, jotka himmeinä ja vääristettyinä kuvastuivat vastakkaisella seinällä olevissa, kärpäsen likaamissa peileissä piirittivät seiniä. Rasvaiset, rihlatusta tinasta tehdyt valonheijastajat niiden takana heittivät väräjäviä valotäpliä ympäri huonetta. Lattialla oli keltaista sahajauhoa, jossa siellä-täällä oli lokaa ja mustia tahroja maahan kaadetusta likööristä. Muutamia malaijilaisia kyykötti pienen hiiliuunin ympärillä pelaten luurahoilla ja näyttäen valkoisia hampaitaan puhuessansa. Nurkassa, pää käden varassa, istui merimies kumartuneena pöydän yli, ja koreasti maalatun tarjoilupöydän ääressä, joka kulki pitkin toista pitkää seinää, seisoi kaksi kuihtunutta naista laskien leikkiä vanhan miehen kanssa, joka innolla harjasi takkinsa hihoja. "Hän luulee saaneensa punaisia muurahaisia päälleen", naureskeli toinen heistä kun Dorian kulki ohi. Mies katsoi naiseen kauhun vallassa ja alkoi vikistä.

Huoneen perällä olivat pienet portaat, jotka johtivat hämärään huoneesen. Kun Dorian hyökkäsi niiden kolmea kulunutta askelta ylös, niin raskas opiumin löyhkä henkäsi häntä vastaan. Hän veti syvältä henkeään ja hänen sieramensa värähtivät tyydytyksestä. Kun hän astui sisään, niin nuori keltatukkainen mies, joka seisoi kumartuneena lampun yli ja sytytti pitkää piippuaan, katsahti häneen ja nyökäytti päätään hiukan epäröiden.

"Oletko sinä täällä, Adrian?" mutisi Dorian.

"Missä muualla minä olisin?" hän vastasi välinpitämättömästi. "Eihän kukaan enää tahdo seurustella minun kanssani."

"Minä luulin sinun lähteneen pois Englannista."

"Darlington ei aio nostaa kannetta minua vastaan. Veljeni maksoi vihdoin vekselin. George ei myöskään puhuttele minua… Minulle se onkin yhdentekevää", hän lisäsi huoaten. "Niinkauan kuin ihmisellä on tätä tavaraa, niin hän ei tarvitsekkaan ystäviä. Luulenpa, että minulla on ollut liian monta ystävää".

Dorian säpsähti ja katseli luonnottomia olentoja ympärillään, jotka makasivat eriskummallisissa asennoissa repaleisilla patjoilla. Vääristyneet jäsenet, ammottavat suut ja jäykät, loistottomat silmät lumosivat hänet. Hän tiesi, missä ihmeellisissä taivaissa he nyt kituivat ja missä synkissä helveteissä uusien nautintojen salaisuudet heille selvisivät. Heidän tilansa oli parempi kuin hänen omansa. Ajatus oli kahlehtinut hänet. Muisto, ikäänkuin jokin kauhea tauti, syövytti hänen sydäntänsä. Vähä-väliä hän oli näkevinään Basil Hallwardin silmät, jotka tarkastelivat häntä. Mutta tänne hän ei sittenkään voinut jäädä. Adrian Singletonin läsnäolo häiritsi häntä. Hän tahtoi olla sellaisessa paikassa, missä ei kukaan tiennyt kuka hän oli. Hän tahtoi paeta omaa itseään.

"Minä menen toiseen paikkaan", hän sanoi hetken kuluttua.

"Varviinko?"

"Niin."

"Villikissa on varmaan siellä. He eivät huoli hänestä enää tänne."

Dorian ravisti olkapäitään. "Minä olen kyllästynyt rakastuneihin naisiin. Naiset, jotka vihaavat meitä, ovat paljoa hauskemmat. Sitä paitsi olo siellä on parempi."

"Jokseenkin yhtä hyvä."

"Minä pidän siitä enemmän. Juokaamme jotakin. Minun pitää saada jotakin suuhuni."

"Minä en halua mitään", sanoi nuorukainen.

"Tule pois vain."

Adrian Singleton nousi haluttomasti ylös ja seurasi hänen mukanaan tarjoilupöydän luo. Mulatti, repaleisessa turbaanissa ja likaisessa päällystakissa tervehti ilkeästi irvistellen asettaessaan pullollisen konjakkia ja kaksi lasia heidän eteensä. Naiset tulivat lähemmäksi ja alkoivat jutella. Dorian käänsi heille selkänsä ja sanoi jotakin hiljaa Adrian Singletonille.

Toisen naisen suu vetäytyi virnistelevään hymyyn. "Kopeitapa tänäpäivänä ollaan", naureskeli hän.

"Herran tähden, älkää puhuko minulle mitään", huusi Dorian polkien jalkaa. "Mitä te tahdotte? Rahaako? Tässä on. Mutta älkää enää koskaan puhutelko minua."

Kaksi punaista tulta syttyi hetkeksi naisen pöhöttyneihin silmiin, sitten ne sammuivat taas, ja silmät olivat yhtä himmeät ja loistottomat kuin ennenkin. Hän heitti päätään ja pyyhkäisi ahneesti kädellään rahat pöydältä. Hänen toverinsa katseli häntä kateellisesti.

"Ei maksa vaivaa", huokasi Adrian Singleton. "En minä huoli palata takaisin. Mitä se hyödyttäisi? Minun on hyvä olla täällä."

"Kirjoitathan minulle jos tarvitset jotakin, eikö totta?" sanoi Dorian hetken kuluttua.

"Ehkä."

"Hyvää yötä sitten."

"Hyvää yötä", vastasi nuorukainen nousten ylös portaita myöten ja pyyhki haljenneita huuliaan nenäliinalla.

Dorian astui ovelle kasvoillaan tuskallinen piirre. Kun hän veti oviverhon syrjään, niin raakaa naurua kajahti sen naisen maalatuilta huulilta, joka oli ottanut häneltä rahaa vastaan. "Siinä menee se perkeleen pukari!" hän nikotti kovalla äänellä.

"Kirottu nainen!" Dorian vastasi, "älä nimitä minua siksi."

Nainen naputti sormiaan. "Satuprinssin nimellä sinä tahtoisit käydä, eikö totta", hän huusi hänen jälkeensä.

Uninen merimies hyökkäsi pystyyn kuullessaan nuo naisen sanat ja katseli hurjana ympärilleen. Hän kuuli eteisen oven sulkeutuvan kiinni. Hän hyökkäsi ulos ikäänkuin ajaen jotakin takaa.

Dorian Gray kiiruhti sateessa rantaa pitkin. Hän tunsi outoa liikutusta ajatellessaan Adrian Singletonia, jonka hän aivan sattumalta oli tavannut, ja hän mietti, tokko tuon nuoren elämän häviö todellakin oli hänen syyksensä luettava, niinkuin Basil Hallward niin hävyttömästi oli väittänyt. Hän puri huultaan ja hetkeksi hänen silmiinsä tuli surullinen ilme. Vaikka mitäpä se häntä liikutti? Ihmisen elämä oli liian lyhyt, jotta hän voisi kantaa olkapäillään toisen erehdyksiä. Jokainen eli omaa elämäänsä ja sai maksaa siitä oman hintansa. Sääli vain, että täytyi niin monta kertaa maksaa samasta erehdyksestä. Täytyi todellakin maksaa yhä uudestaan ja uudestaan. Kohtalon ja ihmisten välisissä asioissa ei koskaan tehty tilinpäätöstä.

On olemassa hetkiä, niin psykologit sanovat, jolloin synninhimo tai se mitä maailma sanoo synniksi, niin kokonaan valtaa luonnon, että jokainen hermo ruumiissa, jokainen aivojen solu on hirveässä kiihoituksessa. Miehet ja naiset sellaisina hetkinä kadottavat kokonaan tahdon vapauden. He kulkevat hirveää loppuaan kohti kuin koneet. Heillä ei ole enää mitään valintaa, ja omatunto on kuollut, tai jos se vielä elää, niin se elää vain lisätäkseen kapinan viehätystä ja tottelemattomuuden hurmausta. Sillä kaikki synnit, niinkuin teologit väsymättömästi meille muistuttavat, ovat tottelemattomuuden purkauksia. Kun tuo korkea henki, pahuuden aamutähti, syöksyi alas taivaasta, niin hän kaatui kapinoitsijana.

Tunteettomana, syntiin taipuvana, tahratuin mielin ja sielu kapinaa janoavana Dorian Gray kiiruhti eteenpäin, kulkien yhä nopeammin. Mutta juuri kun hän aikoi kääntyä pimeään holvikäytävään, jota oikotietä hän usein oli kulkenut mennessään erääsen pahamaiseen paikkaan, niin joku äkkiä takaa pysähdytti hänet, ja ennenkuin hän ehti puolustautuakaan, pusertui hän vasten seinää ja vahva käsi tarttui häntä kurkkuun kiinni.

Hän taisteli hurjasti henkensä puolesta ja hirveällä ponnistuksella hän riistäytyi irti tukehduttavasta puristuksesta. Samassa hän kuuli revolverin hanaa viritettävän ja näki kiiltävän piipun välkkyvän aivan päänsä kohdalla, sekä lyhyen ja lihavanpuolisen miehen hämärästi häämöittävän edessänsä.

"Mitä te tahdotte?" sanoi Dorian läähättäen.

"Olkaa hiljaa", sanoi mies. "Jos liikahdatte, niin minä ammun teidät."

"Te olette hullu. Mitä minä olen teille tehnyt?"

"Te turmelitte Sibyl Vanen elämän", kuului vastaus. "Sibyl Vane oli sisareni. Hän surmasi itsensä. Sen tiedän. Hänen kuolemansa on teidän omallatunnollanne. Minä vannoin tappavani teidät. Vuosikausia olen teitä etsinyt. Minulla ei ollut minkäänlaista johdatusta eikä jälkeä. Ne molemmat, jotka olisivat voineet antaa teistä tunnusmerkkejä, olivat kuolleet. Minä en tiennyt teistä mitään muuta kuin sen lempinimen, jolla sisareni teitä nimitti. Sattumalta kuulin sen tänä iltana. Tehkää tiliä Jumalanne kanssa, sillä tänä iltana te kuolette."

Dorian Gray oli aivan jähmettynyt pelosta. "Minä en koskaan ole tuntenut häntä", hän änkytti. "En koskaan ole kuullutkaan hänestä. Te olette hullu."

"Parempi että tunnustaisitte syntinne, sillä niin totta kuin minä olen James Vane, teidän täytyy kuolla." Seurasi kauhea hetki. Dorian ei tiennyt mitä tehdä. "Alas polvillenne!" ärjyi mies. "Te saatte minuutin valmistusaikaa — ei sen enempää. Tänä iltana lähden Indiaan ja sitä ennen minun täytyy täyttää tehtäväni. Yksi minuutti. Se riittää."

Dorianin kädet vaipuivat alas. Hervottomana kauhusta hän ei tiennyt mitä tehdä. Äkkiä hurja toivo välkähti hänen aivoissansa. "Seis!" hän huudahti. "Pitkäkö aika on kulunut sisarenne kuolemasta? Pian, vastatkaa!"

"Kahdeksantoista vuotta", vastasi mies. "Miksi sitä kysytte? Mitä vuodet merkitsevät?"

"Kahdeksantoista vuotta", naureskeli Dorian Gray riemukkaalla äänen sävyllä. "Kahdeksantoista vuotta! Viekää minut lyhdyn valoon ja katsokaa minun kasvojani!"

James Vane epäröi hetken ymmärtämättä toisen tarkoitusta. Sitten hän tarttui Dorian Grayhin ja laahasi hänet ulos holvikäytävästä.

Hämärä, lekotteleva valo oli kyllin vahva osoittamaan James Vanelle kauheaa erehdystään, joksi hän sitä luuli, sillä miehellä, jota hän oli yrittänyt tappaa oli nuorekkaan kukoistavat ja tahrattoman puhtaat kasvot. Hän näytti olevan hiukan yli kahdenkymmenen vanha, melkein yhtä vanha kuin hänen sisarensa oli ollut heidän erotessansa monta vuotta sitten. Aivan varmaan tämä mies ei ollut tuhonnut hänen elämäänsä.

James Vane päästi kätensä irti ja hoiperteli taaksepäin. "Hyvä Jumala!
Hyvä Jumala!" hän huudahti, "ja minä kun olin murhata teidät!"

Dorian Gray veti syvältä henkeään. "Te olitte vähällä tehdä itsenne syypääksi hirveään rikokseen", sanoi hän katsoen ankarasti mieheen. "Olkoon tämä teille varoituksena, ettette ota enää kostoa omiin käsiinne."

"Suokaa anteeksi, herra", mutisi James Vane. "Minä erehdyin. Satunnainen sana, jonka kuulin tuossa kirotussa kapakassa, johti minut väärille jäljille".

"Parasta että menisitte kotiin ja panisitte pois tuon pistoolin, sillä muutoin voitte joutua ikävyyksiin", sanoi Dorian kääntyen pois ja astuen hitaasti katua pitkin.

James Vane jäi katukäytävälle seisomaan kauhun vallassa. Hän vapisi kiireestä kantapäähän. Hetken kuluttua musta varjo, joka oli hiipinyt pitkin kosteaa seinää, astui valoon ja lähestyi häntä väijyvin askelin. James Vane tunsi käden tarttuvan kiinni käsivarteensa ja katsoi hämmästyen ympärilleen. Se oli toinen naisista, joka oli juonut kapakassa.

"Miksi et tappanut häntä?" nainen sähisi kohottaen kuihtuneet kasvonsa aivan lähelle häntä. "Minä huomasin että hyökkäsit hänen jälkeensä Dalysta. Hullupa olit! Olisit tappanut hänet. Hänellä on paljon rahaa, ja hän on vielä pahaakin pahempi."

"Hän ei ollut se jota etsin", vastasi James, "enkä minä halua kenenkään rahaa. Minä etsin vain erään miehen henkeä. Se mies, jonka henkeä minä etsin, on nyt lähes neljänkymmenen vanha. Tämä ei ollut juuri muuta kuin poika. Jumalan kiitos, ettei hänen verensä tahraa käsiäni."

Nainen nauroi katkerasti. "Vai ei muuta kuin poika!" hän virnisteli. "Kuules, mies, siitä on pian kahdeksantoista vuotta kun satuprinssi teki minut siksi kuin mitä nyt olen."

"Sinä valehtelet!" huudahti James Vane.

Nainen nosti kätensä taivasta kohti. "Jumalan nimessä minä puhun totta", hän huudahti.

"Jumalan nimessäkö?"

"Lyö minut kuuroksi, jos se ei ole totta. Hän on kaikista pahin täällä kävijöistä. Sanotaan että hän on myönyt itsensä pirulle kauniitten kasvojen hinnasta. Lähes kahdeksantoista vuotta sitten tapasin hänet ensi kertaa. Hän ei ole siitä saakka muuttunut suuresti. Mutta minä olen kyllä", hän lisäsi katsoen epätoivoissaan sivulle.

"Vannotko sen?"

"Vannon", kuului kuin kovaääninen kaiku hänen ohuitten huuliensa lomasta. "Mutta älä anna minua ilmi", hän sähisi; "minä pelkään häntä. Anna minulle hiukan rahaa yösijaa varten."

James Vane raastoi itsensä kiroten hänestä irti ja hyökkäsi kadun kulmaan, mutta Dorian Gray oli jo kadonnut. Kun hän katsoi taaksensa, niin nainenkin oli hävinnyt.