Aarresaari.  Robert Louis Stevenson
Luku 5. 11 Luku. Mitä kuulin omenatynnyrissä kykkiessäni.
< Назад  |  Дальше >
Шрифт: 

"Ei, en minä", Silver puhui. "Flint oli kapteeni; minä olin aliperämies. Samat tykit, jotka minulta veivät jalan, puhkaisivat Pew'ltä kajuutanikkunat. Hän oli oikea oppinut tohtori, se joka jalkani leikkasi, opiston ja kaikki käynyt — vatsa täynnä latinaa ja muuta hyvää; mutta hänet hirtettiin kuten koira ja jätettiin auringon paistettavaksi, niinkuin kaikki muutkin Corso Castlessa. Ne olivat Robertsin miehiä, ne, ja se tapahtui siksi, että he liian usein muuttivat laivojensa nimiä. Miksi laiva on kastettu niin sinä anna sen pysyä, sen minä sanon. Niin oli Cassandran laita, joka toi meidät kaikki onnellisesti Malabarista, sen jälkeen kuin kaapparikapteeni England oli silponut Intian varakuninkaan; niin oli vanhan Walrusin laita, Flintin entisen aluksen, jonka minä olen nähnyt yltäpäältä verestä punaisena ja kultalastin painosta uppoamaisillaan."

"Ah!" huudahti laivamme nuorimman miehen ääni, selvästi vallan ihastuneena, "hän se oli seuramme kukka, se Flint-vainaa."

"Davis oli miehien mies hänkin, kaikista kertomuksista päättäen", Silver puhui. "Hänen kanssaan minä en ole purjehtinut; ensiksi olin Englandin mukana ja sitten Flintin — siinä minun vaiheeni. Ja nyt olen täällä niin sanoakseni omaan laskuuni. Minä panin yhdeksänsataa puntaa Englandin jälkeen varmaan talteen ja kaksi tuhatta Flintin. Onhan siinä jotain tavallisen matruusin osaksi — kaikki pankissa säästössä. Nykyisin ei ansaita, säästöillä on elettävä, sen sanon. Missä ovat nyt Englandin miehet? En tiedä. Missä Flintin? No niin, useimmat heistä ovat tässä laivassa ja mielissään kun saavat hyvää ruokaa — olivat kerjäläisiä ennen, useat heistä ainakin. Ukko Pew, joka menetti näkönsä ja saisi hävetä — kulutti kaksitoistasataa puntaa vuodessa, aivan kuin parlamentin lorditkin. Missä hän nyt on? No niin, nyt; hän on kuollut ja kuopattu, mutta pari vuotta sitten, totta totisesti, mies näki nälkää. Hän kerjäsi, hän varasti, katkoi kauloja ja sittenkin hän, hitto vieköön, näki nälkää!"

"Mutta eihän siitä sitten ole paljon iloa", nuori mies virkkoi.

"Ei olekaan hulluille, siitä saa olla yhtä varma kuin mistä tahansa", Silver huudahti. "Mutta kuulehan nyt; sinä olet nuori nulikka mieheksi, mutta sinä olet ovela kuin kettu. Minä näin sen heti ensi silmäyksellä ja minä puhun nyt sinulle kuin miehelle ainakin."

Te voitte kuvitella miltä minusta tuntui, kun kuulin tuon kirotun roiston imartelevan toista aivan sameilla sanoilla, joilla hän minuakin oli imarrellut. Jos vain olisin voinut, niin olisin vaikka tappanut hänet omenatynnyrin läpi. Hän jatkoi puhettaan vähääkään aavistamatta, että häntä muutkin kuuntelivat.

"Kerron sinulle vähän onnenpojista. Heidän elämänsä ei ole kukkasilla kulkemista, eikä hirsipuu ole mahdottomuus heidän osakseen, mutta ruokaan ja juomaan nähden heillä on kissan päivät, ja kun matka on lopussa, on heillä taskussa sadoittain kultakolikolta kuparin asemesta. Useimmilta ne kuluvat rommiin ja iloiseen elämään, ja sitten taas merelle vain paita päällä. Mutta sellainen ei ole minun tapani. Minä panen ansioni säästöön, osan sinne osan tänne, ja epäilysten välttämiseksi en minnekään liian paljon. Vuotta viisikymmentä on minun hartioillani, huomaa se; ja kun kerran pääsen kotia tältä matkalta, niin silloin minä todenteolla rupean elämään herrasmiehenä. Jo onkin aika, sanot. Kyllä onkin, mutta helppoa on elämäni tähänkin saakka ollut, en ole kieltäynyt mistään, mitä vain on mieli tehnyt, ja mukavasti olen maannut ja herkullisesti syönyt kaiken aikani, paitsi silloin kun olen merellä ollut. Ja mistäkö aloin? Matruusista, kuten sinäkin!"

"Mutta entiset säästösi ovat menetetyt", toinen huomautti, "sillä ethän enää tältä matkalta tultuasi uskalla näyttää naamaasi Bristolissa?"

"Ohoo, missäpä luulet rahojeni olleen?" Siivet kysäsi ivallisesti.

"Bristolin pankeissa ja muissa säilöissä", hänen toverinsa vastasi.

"Siellä olivatkin", kokki sanoi, "kun ankkurin nostimme. Mutta nyt ne ovat kaikki oivan muijani hallussa. 'Tähystäjä' on myyty maineen mantuineen ja naikkoseni on matkustanut minua vastaanottamaan. Voisin mainita paikankin, sillä minä luotan sinuun, mutta se vain herättäisi kateutta muissa miehissä."

"Luotatko sitten vaimoosi?" toinen kysäsi.

"Onnenpojat", kokki vastasi, "eivät yleensä paljon luota toisiinsa, ja siinä he ovatkin oikeassa. Mutta minulla on omat tapani. Jos joku ei pidä kieltään kantimissa, — joku, joka minut tuntee, tarkoitan — niin hän ei sovi elämään samassa maailmassa John-vanhuksen kanssa. Moni pelkäsi Pew'tä ja moni pelkäsi Flintiä; mutta itse Flintkin pelkäsi minua. Hän oli kopea ja häntä pelättiin. Flintin miehistö oli hurjinta joukkoa, mitä konsaan on laineilla keinunut; itse pirukin olisi pelännyt lähteä merelle heidän kanssaan. Sanon nyt sinulle, että minä en itseäni kehuskele, ja sinähän olet itse nähnyt miten toverillinen minä olen; mutta silloin kun minä olin aliperämies, niin lampaiksi ei voinut nimittää Flintin merirosvoja. Niinpä niin, John-vanhuksen laivalla olet turvassa."

"Nyt sanon sinulle", poika virkkoi, "että vasta sinun kanssasi puheltuani on tämä matka minulle mieleen. Tuossa käteni vakuudeksi."

"Karski poika sinä olet totta totisesti ja sukkela älyämään", Silver vastasi, puristaen kättä niin että tynnyri tärisi. "Enpä vielä ole nähnyt komeampaa miestä onnenpojaksi."

Minä ymmärsin jo heidän puheensa tarkoituksen. "Onnenpojalla" he selvästi tarkoittivat tavallista merirosvoa, ja kuulemani keskustelu oli viimeinen kohtaus meille uskollisen miehen — ehkä viimeisen koko laivassa — viettelemisessä. Mutta pian selvisi minulle tämä epävarma seikka. Silver vihelsi lyhyeen ja kolmas mies kuului lähestyvän ja liittyvän seuraan.

"Dick on meidän", Silver virkkoi.

"Tiesinhän sen", vastasi timperi Israel Handsin ääni. "Hän on viisas poika, tämä Dick." Hän käänsi mälliä poskessaan ja sylkäisi. "Mutta kuulehan nyt, Barbecue! Kuinka kauan me oikeastaan tässä kierrämme kuin kissa kuumaa vellivatia? Minä olen pian saanut kyllikseni kapteeni Smollettista; hän on, hitto soikoon, jo tarpeeksi kiusannut minua. Minä tahdon pistäytyä tuossa hytissä, minä. Minua haluttaa maistella heidän säilykkeitään, viinejään ja muita herkkujaan."

"Israel", Silver virkkoi, "sinun pääsi ei ole parhaimpia, eikä ole koskaan ollutkaan. Mutta kuulemaan sinä kyennet. Ainakin on korvillasi kokoa tarpeeksi. Kuule siis, että sinun pitää pysyä keulassasi ja syödä niukasti ja pitää pienempää suuta ja pysyä selvänä siksi kunnes minä annan merkin, ymmärrätkö?"

"No, en pane vastaan, vai panenko?" alilaivuri murisi. "Minä vain kysyn sitä että miten kauan? Sen minä tahdon tietää."

"Miten kauan! Tuhat tulimmaista!" Silver huudahti. "No niin, jos nyt tahdot tietää että miten kauan, niin minä sen sanon sinulle. Niin kauan kuin se vain on minun vallassani; nyt sen kuulit. Meillä on ensi luokan merimies, kapteeni Smollett, ohjaamassa meidän puolestamme tätä siunattua laivaa. Meillä on myös junkkari ja tohtori karttoineen ja muineen — vai tietäisinkö minä ehkä missä kartta on? Ette tekään tiedä, myöntänette. No niin — minun tarkoitukseni siis on, että tuo junkkari ja tohtori etsivät aarteen käsiimme ja auttavat meitä kuljettamaan sen laivaan. Sittenhän saamme nähdä. Jos vain teihin voisin luottaa, niin antaisin kapteeni Smollettin ohjata meidät puolitiehen kotia, ennenkuin iskisin."

"Mutta olemmehan me kaikki luullakseni merimiehiä", Dick huomautti.

"Me olemme kaikki matruuseja, tarkoitat kai", Silver ivaten vastasi. "Me voimme ohjata määrättyyn suuntaan, mutta kuka määrää suunnan? Siinäpä juuri teille kaikille, herraseni, tie nousee pystyyn. Jos minä voisin tehdä niin kuin tahtoisin, niin antaisin kapteeni Smollettin viedä meidät ainakin takaisin pasaadituuliin. Silloin meidän ei tarvitsisi pelätä noita kirotuita virheitä laskuissa eikä muita erehdyksiä. Mutta minä tiedän, mitä maata te olette. Minä aion tehdä heistä selvän saaren luona heti kun aarre on laivassa, vaikkei se olekaan mieleeni. Mutta te ette ole tyytyväisiä, ellette saa juoda itseänne humalaan. Hyi hitto, oikein sydäntä etoo moisten lurjusten kanssa purjehtiessa!"

"No, no, älähän toki, John", Israel tokaisi. "Eihän tässä kukaan väitä vastaan."

"Ei vain! Ikään kuin minä en olisi nähnyt monen monta laivaa kiinni kaapattuna ja monen monta reipasta poikaa ripustettuna kuivamaan Lontoon oikeuspihassa", Silver huudahti; "ja kaikki vain tuon ikuisen hätiköimisen vuoksi. Tahdotteko kuulla mitä sanon? Minä olen nähnyt merellä yhtä ja toista. Jos te vain kykenisitte kurssin määräämään ja oikein luovimaan, niin te ajelisitte vaunuissa. Mutta ei teistä ole sellaiseen. Minä tunnen teidät. Te ajattelette vain huomista rommilasianne ja menette iltiksenne hirteen."

"Kaikille on tunnettua, että sinulla on saarnalahjoja", Israel virkkoi. "Mutta oli niitä muitakin, jotka osasivat ohjata laivaa yhtä hyvin kuin sinäkin, ja he laskivat leikkiä mielellään. Eivät he olleet niin kopeita ja saitoja, vaan elivät iloisesti kuten iloiset toverit konsanaan."

"Vai niin!" Silver virkkoi. "Ja mihin he nyt ovat päätyneet. Pew oli sitä maata ja hän kuoli kerjäläisenä. Flint myöskin ja kuoli rommiin Savannassa. Iloisia kavereita he toden totta olivat, mutta missä he nyt ovat, kysyn vain!"

"Mutta kun sitten iskemme, niin mitä heille teemme?" Dick kysyi.

"Kas, siinä on minun mieheni!" kokki huudahti ihastuneena. "Tuo kuuluu asialliselta. No niin, mitäs te tuumitte? Jättääkö heidät rannalle, kuten neekerikarkurit? Niin olisi England tehnyt. Taikka pistää heidät kuoliaiksi kuin siat? Se olisi Flintin tai Billy Bonesin tapaista."

"Billy oli sitä maata", Israel sanoi. "'Kuolleet eivät pure', hän tapasi sanoa. Hän on nyt itse kuollut ja tietää sen asian parhaiten; mutta jos arkailematonta miestä konsanaan on satamaan purjehtinut, niin se oli Billy."

"Siinä sinä olet oikeassa", Silver puhui, "altis ja arkailematon. Mutta huomatkaa: minä olen rauhallinen mies — aivankuin oikea herrasmies, sanotte te; mutta nyt on tosi edessä. Velvollisuudesta ei pääse mihinkään, miehet. Minä äänestän kuolemaa. Kun minä istun parlamentissa ja ajelen vaunuissani, niin ei minulle ole mieleen, että nuo hirtehiset tuolla kajuutassa palaavat kotia kutsumatta kuin piru rukouksiin. Minä sanon, että odottakaa; mutta kun hetki lyö, niin lyökää tekin."

"John", huudahti timperi, "sinussa on miestä!"

"Säästä sanasi, Israel, siksi kunnes olet nähnyt", Silver virkkoi. "Mutta yhtä minä vaadin — minä vaadin Trelawneyn osalleni. Näillä kämmenilläni minä nujerran hänen niskansa nurin. Dick", hän lisäsi puheensa keskeyttäen, "olepa nyt oikein kiltti ja ongi minulle omena huulilleni kostukkeeksi."

Te käsittänette äärettömän pelästykseni. Minä olisin hypännyt ylös ja juossut henkeni edestä, jos minulla olisi siihen ollut voimia; mutta vereni jähmettyi ja jäseneni lamautuivat. Kuulin Dickin hankkiutuvan, nousemaan, mutta sitten joku hänet esti ja Handsin ääni huudahti:

"Kaikkea vielä! Mitä sinä tuosta astiasta imeksit, John. Lasi rommia maistuisi toiselta!"

"Dick", virkkoi Silver, "minä luotan sinuun. Minulla on siellä kupponen astian päällä. Tässä on avain, täytä tuoppi ja tuo tänne."

Niin kauhuissani kuin olinkin, en voinut olla ajattelematta, että tässä nyt oli selitys siihen, mistä Arrow oli saanut ne väkevät juomat, jotka hänet veivät turmioon. Dick viipyi vain hetkisen asiallaan, ja hänen poissa ollessaan Israel supatti Silverin korvaan. Vain pari sanaa sain kuulluksi, mutta niistäkin sain tärkeitä tietoja; sillä paitsi muita samaan asiaan viittaavia katkelmia, minä kuulin seuraavan lauseen kokonaisuudessaan: "El ainoakaan heistä enää liity meihin." Laivassa oli siis vielä uskollisiakin miehiä.

Dickin palattua kallisti kukin vuorostaan pikaria ja joi kuka minkin onneksi.

Samassa jokin valon kajastus valahti tynnyriin ja ylös katsahtaessani näin kuun nousseen ja valaisevan mesaanin huippua ja leikkivän keulapurjeen köysillä. Melkein samassa silmänräpäyksessä vahti tähystyspaikaltaan huusi: "Hoi, miehet, maa näkyvissä!"