Aarresaari.  Robert Louis Stevenson
Luku 6. 33 Luku. Päällikkö kukistuu.
< Назад  |  Дальше >
Шрифт: 

Ällistystä suurempaa ei voi kuvitella. Miehet seisoivat kuin ukkosen iskeminä. Mutta Silver tointui iskusta melkein silmänräpäyksessä. Koko hänen sielunsa oli jännittynyt tuon yhden ainoan päämäärän, aarteen saavuttamiseen; yhdellä iskulla oli kaikki mennyttä; mutta sittenkin hän ei joutunut pois suunniltaan, vaan säilytti rohkeutensa ja muutti suunnitelmansa, ennenkuin toiset olivat ennättäneet edes täysin tajuta pettymyksensä koko laajuuden.

"Jim", hän kuiskasi, "ota tämä ja ole valmis otteluun."

Ja hän pisti käteeni kaksipiippuisen pistoolin.

Samassa hän astui muutamia askeleita pohjoiseen muuttaen asentoamme niin, että kuoppa jäi meidän ja toisten miesten välille. Sitten hän katsahti minuun ja nyökäytti päätänsä, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "Tässä on nyt meillä tiukka paikka läpäistävänä", mitä minäkin juuri ajattelin. Hänen katseensa oli nyt perin ystävällinen, ja minua nämä alituiset muutokset niin hämmästyttivät, etten voinut olla hänelle kuiskaamatta: "Vai olet taas puoluetta muuttanut."

Hänelle ei jäänyt aikaa vastaamiseen. Miehet alkoivat huudahdellen ja sadatellen toinen toisensa perästä hyppiä kuoppaan ja penkoa sen pohjaa käsillään heitellen lautoja syrjään. Morgan löysi kultarahan. Hän kohotti sen näppiensä välissä korkealle ja herkesi kauheasti sadattelemaan. Se oli kahden guinean raha ja kulki nyt miesten tunnusteltavana kädestä käteen.

"Kaksi guineaa!" karjahti Merry heristäen rahaa Silveriä kohti. "Siinäkö sinun seitsemänsataa tuhatta puntaasi ovat, hä? Sinähän olet miesten miehiä kaupan teossa, vai mitä? Sinähän olet se, jota ei koskaan ole nenästä vedetty, mokoma aasinratsastaja!"

"Penkokaa pojat", Silver virkkoi pilkallisen kylmästi, "ehkä te löydätte jonkun multasienen."

"Multasienenkö?" Merry karjahti. "Toverit, kuuletteko, mitä hän sanoo? Minä sanon teille, että tuo mies on tiennyt tämän koko ajan. Katsokaa hänen naamaansa niin uskotte."

"Kas vain, Merry", Silver virkkoi, "joko taas olet kapteeni olevasi? Sinä olet toden totta kova poika."

Mutta tällä kertaa jokainen asettui Merryn puolelle. He alkoivat kavuta ylös kuopasta heitellen hurjia silmäyksiä Silveriin. Yhden, meille edullisen seikan minä huomasin: he kapusivat kaikin päinvastaiselle puolelle kuoppaa.

Siinä nyt seisoimme, kaksi yhdellä ja viisi toisella puolen kuoppaa, eikä kukaan ollut vielä halukas heittämään ensimmäistä kiveä. Silver ei hievahtanutkaan; hän seisoi suorana sauvansa varassa ja tarkasteli miehiä järkähtämättömän tyynenä. Sillä miehellä oli päätä!

Viimein Merry näytti arvelevan, että pieni puhe ehkä auttaisi asiassa.

"Toverit", hän virkkoi, "tuossa he seisovat kahden; toinen on raajarikko ukko, joka meidät hankki tänne ja veti meitä nenästä aina tähän asti; toinen taas on tuo nulikka, jonka verta minä himoitsen. Nyt, toverit..."

Hän kohotti kätensä hyökkäyksen alkaakseen. Mutta samassa — pang! pang! pang! — kolme laukausta pamahti pensaikosta. Merry horjahti suin päin kuoppaan, käärepäinen mies teki kuperkeikan ja kaatui maahan kuolleena, ja muut kolme pyörähtivät pakoon, minkä jalat kannattivat.

Silmänräpäyksessä Pitkä John laukasi pistoolinsa molemmat piiput kuopassa kieriskelevään Merryyn, ja kun tämä viimeisessä kuolonkamppailussaan käänsi katseensa häneen, virkkoi hän: "Taisin tehdä lopputilin kanssasi, George."

Samassa tohtori, Gray ja Ben Gunn savuavat pyssyt kädessä ilmestyivät pensaikosta vierellemme.

"Eteenpäin!" tohtori komensi. "Pian, pojat. Meidän täytyy ennättää ennen heitä venheille."

Ja me läksimme juoksemaan hyvää kyytiä, tunkeutuen toisinaan läpi pensaikkojen, jotka ulottuivat meille rintaan asti.

Minä vakuutan, että Silver pani parhaansa pysyäkseen meidän kintereillämme. Ne ponnistukset, jotka hän kesti hyppiessään sauvallansa niin että olisi luullut rintalihasten repeytyvän, olivat voimannäyte, jota täyskuntoinenkaan mies tuskin olisi suorittanut; se on myöskin tohtorin mielipide. Saapuessamme ylängön reunalle hän kuitenkin oli kolmisenkymmentä metriä meistä jäljessä ja aivan menehtymäisillään.

"Tohtori!" hän huusi, "katsokaas tuonne! Ei ole kiirettä!"

Eipä tosiaankaan meillä näkynyt olevan kiirettä. Muutamalla ylängön aukeamalla näimme henkiin jääneiden miesten yhä juoksevan samaan suuntaan, johon alussa pakenivat, s.o. suoraan Perämastokukkulaa kohti. Me neljä istuuduimme senvuoksi huoahtamaan ja pitkä John linkutti, hikeä kasvoiltaan pyyhkien, luoksemme.

"Suuret kiitokset, tohtori", hän virkkoi, "Te saavuitte luullakseni aivan viime hetkessä minun ja Hawkinsin avuksi. Kas, sinäkö se oletkin, Ben Gunn!" lisäsi hän.

"Oletpa sinä, totta vie, hieno mies!"

"Ben Gunn olenkin", erakko vastasi hämillään ruumistaan väännellen, "Ja", lisäsi hän pitkän äänettömyyden jälkeen, — "kuinkas voitte, mr Silver? — Oikein hyvin, kiitos, vastaatte kai."

"Ben, Ben", Silver mutisi, "mitä kaikkea sinä olet minulle tehnytkään!"

Tohtori lähetti Grayn takaisin kuopalle noutamaan kuokkaa, jonka rosvot paetessaan olivat unohtaneet, ja laskeutuessamme sitten hiljakseen alas rinnettä venheitten luo, tohtori lyhyesti kertoi meille asiain kulusta. Se oli kertomus, joka tavattomassa määrässä kiinnitti Silverin mieltä, ja Ben Gunn, tuo puolihullu erakko, oli siinä sankarina alusta loppuun.

Ben oli, yksinään saarta risteillessään, löytänyt luurangon — hän se oli sen rosvonnutkin; hän oli keksinyt aarteen; hän oli kaivanut sen esiin (hänen kuokkansa varsi se oli, jonka näimme kuopassa katkenneena); hän oli kuljettanut aarteen selässään, tehden lukemattomat vaivalloiset matkat suuren hongan juurelta kaksihuippuisella kummulla saaren koillis-kulmassa olevaan luolaansa ja siellä se oli ollut turvassa jo pari kuukautta ennen Hispaniolan tuloa.

Kun tohtori oli rynnäkön jälkeisenä iltana saanut hänet ilmaisemaan salaisuutensa ja seuraavana päivänä huomannut laivamme kadonneen, niin oli hän mennyt Silveriä tapaamaan, antanut tälle nyt hyödyttömäksi käyneen kartan, luovuttanut ruokavarastomme — sillä Ben Gunnin luolassa oli runsaasti erakon itsensä suolaamaa vuohenlihaa — antanut sanalla sanoen kaikki, päästäkseen tovereineen turvassa muuttamaan paaluvarustuksesta Ben Gunnin luolaan malarialta turvaan ja aarretta vartioimaan.

"Mitä sinuun tulee, Jim", hän virkkoi, "niin kävit sinä säälikseni, mutta minä tein niin kuin parhaaksi näin niihin nähden, jotka olivat uskollisina pysyneet. Kenen oli syy siihen, ettet ollut heidän joukossaan?"

Kun hän ennen kerrottuna aamuna oli huomannut, että minäkin joutuisin osalliseksi siihen kauheaan pettymykseen, jonka hän rosvoille oli valmistanut, niin oli hän juossut koko matkan hirsimökiltä luolalle, ja jätettyään junkkarin kapteenin turvaksi, ottavat Grayn ja Ben Gunnin seurakseen ja juossut halki saaren kuopalle ollakseen siellä tarvittaessa läsnä. Pian hän kuitenkin oli huomannut, että meidän seurueemme oli edellä. Silloin hän oli lähettänyt Ben Gunnin, joka oli tavattoman nopea juoksija, edeltäpäin paikalle koettamaan yksin tehdä mitä tehtävissä oli. Tälle oli silloin pälkähtänyt päähän käyttää hyväkseen entisten laivatoveriensa taikauskoisuutta ja siinä hän onnistuikin niin hyvin, että Gray ja tohtori ehtivät paikalle ja piiloon pensaikkoon, ennenkuin aarteenkaivajat saapuivat.

"Saanko siis kiittää onneani", Silver virkkoi, "että Hawkins oli mukanani. Te olisitte jättänyt John-vanhuksen palasiksi revittäväksi, sen enempää asiasta piittaamatta, tohtori."

"Vallan varmasti", tohtori Livesey vastasi naurahtaen.

Olimme nyt saapuneet venheille. Tohtori tuhosi niistä toisen kuokallaan, ja sitten nousimme me kaikki toiseen venheeseen lähtien soutamalla kiertämään Pohjoislahdelle.

Matkaa oli kahdeksan tai yhdeksän mailia. Silver pantiin muiden kera soutamaan, vaikka hän olikin lopen väsynyt, ja pian kiidimme hyvää kyytiä pitkin tyyntä satamanpintaa. Tuokion kuluttua olimme päässeet läpi salmien ja sivuuttaneet saaren kaakkoisniemen, jonka ympäri neljä päivää sitten olimme hinanneet Hispaniolan satamaan.

Soutaessamme kaksihuippuisen kummun ohi näimme Ben Gunnin luolan mustan aukon ja sen edessä muskettiinsa nojaavan miehen seisomassa. Se oli junkkari. Me heilutimme nenäliinoja ja huusimme hänelle tervehdyksiä, joihin Silver yhtyi yhtä sydämellisesti kuin me toisetkin.

Kolme mailia kauempana, Pohjoislahteen vievän salmen sisäpuolella, me tapasimme Hispaniolan — ominpäinsä purjehtimassa. Viime tulvavesi oli kohottanut sen irralleen, ja jos tuulta olisi ollut enempi tai virta vuoroveden vaihtuessa voimakas kuten eteläisessä satamassa, niin emme olisi enää alustamme nähneet tai olisimme sen tavanneet auttamattomasti maihin ajautuneena. Nyt ei vahinko ollut suuri, isopurje oli vain turmeltunut. Toinen ankkuri laitettiin kuntoon ja heitettiin puolentoista sylen veteen. Sousimme sitten takaisin Rommilahteen, josta Ben Gunnin asunnolle oli lyhyin tie, ja Gray palasi yksin venheellä Hispaniolaan, jonne hän jäi yövahdiksi.

Lahden rannasta nousi rinne loivana luolan aukolle. Perillä oli junkkari meitä vastassa. Minua kohtaan hän oli ystävällinen ja kohtelias ja karkaamisestani hän ei virkkanut sanaakaan, ei moittivaa eikä kiitettävää. Mutta Silverin kohtelias tervehdys nosti punan hänen kasvoilleen.

"John Silver", hän virkkoi, "te olette inhoittava roisto ja petturi —katala petturi, herraseni. Minua on pyydetty olemaan vetämättä teitä hirteen. Minä olen nyt siihen suostunut. Mutta teidän uhrinne, herraseni, riippuvat myllynkivinä kaulassanne."

"Suuret kiitokset, herra", Pitkä John vastasi tehden uudelleen kunniaa.

"Minä kiellän teitä kiittämästä minua", junkkari karjasi. "Myönnytykseni on paha rikos velvollisuuttani vastaan. Pois näkyvistäni!"

Sitten me kaikki menimme luolaan. Se oli avara ja ilmava, ja pieni, sanajalkojen ympäröimä lähde poreili sen pohjalla. Permanto oli hietaa. Suuren nuotion ääressä makasi kapteeni Smollett, ja eräässä etäisessä nurkassa, jota nuotio vain heikosti valaisi, näin suuria rahakasoja ja kultakangeista rakennettuja nelikulmioita. Siinä oli Flintin aarre, jota me niin kaukaa olimme saapuneet etsimään ja joka jo oli maksanut seitsemäntoista Hispaniolan miehen hengen. Kuinka monen hengen sen kokoaminen oli maksanut, miten paljon verta ja tuskaa, montako syvyyteen upotettua hyvää alusta, miten paljon häpeää, petosta ja julmuutta se oli vaatinut — sitä ei kukaan voi sanoa. Oli kuitenkin tällä saarella kolme miestä — Silver, Morgan-vanhus ja Ben Gunn — jotka kaikki olivat osallisia noihin rikoksiin ja jotka olivat turhaan toivoneet pääsevänsä saaliista osalle.

"Käy sisään, Jim", kapteeni virkkoi. "Sinä olet hyvä poika laatuasi, Jim; mutta minä luulen, että emme toista kertaa lähde yhdessä merelle. Sinussa on liian paljon onnensuosikkia ollaksesi minun mieleiseni. Sinäkö siellä olet, John Silver? Mikä sinut tänne tuo, mies?"

"Palaan takaisin palvelukseen, kapteeni", Silver vastasi.

"Ahaa!" oli kapteenin ainoa vastaus.

Minkälaisen illallisen sitten nautinkaan, ympärilläni kaikki toverini ja ruokana Ben Gunnin suolaamaa vuohenlihaa ja Hispaniolasta tuotuja herkkuja sekä pullo viiniä! Olen vakuutettu, ettei iloisempia ja onnellisempia ihmisiä ollut maailmassa. Siellä istui Silverkin, tosin syrjässä ja melkein pimeässä, mutta syöden hänkin erinomaisella ruokahalulla ja aina valmiina palvelukseen, kun jotain tarvittiin, ja toisinaan yhtyen meidän nauruummekin — tuo entinen sileänaamainen, kohtelias ja kuuliainen merimies omassa persoonassaan.