Читать параллельно с  Английский  Немецкий  Русский 
< Назад  |  Дальше >
Шрифт: 

Eräs toivorikas nuori mies, joka kuului muutamaan niistä historiallisista suvuista, joiden nimet lain määräyksistä huolimatta tulevat aina elämään läheisesti sidottuina Ranskan kunniaan, oli tanssiaisissa rouva de Firmianin luona. Tämä rouva oli antanut hänelle muutamia suosituskirjeitä parille ystävälle Neapelissa. Herra Charles de Vandenesse — se oli nuoren miehen nimi — oli tullut kiittämään häntä ja ottamaan jäähyväiset. Nerokkaalla tavalla täytettyään muutamia tehtäviä oli Vandenesse äsken tullut nimitetyksi sihteeriksi erään meidän valtiomiehemme luo, joka otti osaa Laybach'in kongressiin ja hän tahtoi nyt käyttää matkaansa Italian tutkimiseen. Tämä juhla oli näin ollen tavallaan hyvästijättö Pariisin nautinnoille, sen vilkasliikkeiselle elämälle, tälle ajatusten ja huvitusten pyörteelle, jota niin usein herjataan, mutta johon on niin suloista antautua. Charles Vandenesse, joka kolmen vuoden ajan kuluessa oli tottunut käymään eurooppalaisissa pääkaupungeissa ja jättämään ne diplomaattisen ammattinsa oikusta, ei nytkään ikävöinyt kovinkaan paljon jättäessään Pariisin. Naisilla ei ollut häneen nähden mitään vetovoimaa, mikä johtui joko siitä, että hän katsoi todellisen rakkauden ottavan liian paljon tilaa politikoitsijan elämässä tahi siitä, että pintapuolisen mielistelyn pikku huvitukset tuntuivat hänestä liian tyhjiltä voimakkaalle sielulle. Meillä kaikilla on suuria vaatimuksia sielun voimaan nähden. Ranskassa ei yksikään mies, olkoonpa miten keskinkertainen tahansa, tahdo käydä yksinomaan henkevästä. Siten oli Charles huolimatta nuoruudestaan — hän oli tuskin kolmenkymmenen vuoden vanha — jo totuttaunut aivan filosofisesti näkemään ainoastaan aatteita, tuloksia, keinoja siellä missä hänen ikäisensä miehet eivät näe muuta kuin tunteita, huvituksia ja mielikuvia. Hän inhosi luonnostaan jalon sielunsa pohjasta sitä tulisuutta ja kiihkoa, mikä on tavallinen nuorissa miehissä. Hän koetti kasvattaa itsensä kylmäksi omien suunnitelmiensa ajajaksi, muuttaa seuraelämän tavoiksi, miellyttäväksi käytökseksi, viehätystaidoksi ne henkiset rikkaudet, jotka sattumalta oli saanut: todellakin kunnianhimoinen pyrintö; surullinen tehtävä, jonka hän oli ottanut suorittaakseen n.k. hyvän aseman saavuttamiseksi. Hän heitti viimeisen silmäyksen tanssisaliin. Hän tahtoi varmaan ennenkuin jättäisi tanssiaiset viedä mukanaan kuvan niistä, samoinkuin katsoja ei jätä aitiotansa ooperassa ennenkuin on nähnyt loppukuvaelman. Mutta helposti ymmärrettävästä oikusta tahtoi herra de Vandenesse tutkia tätä tämän pariisilaisen juhlan aitoranskalaista vilkkautta, loistoa ja hymyileviä kasvoja ja ajatuksissaan verrata niitä uusiin kasvoihin, ihaniin näköaloihin, jotka odottivat häntä Neapelissa, missä hän aikoi viipyä muutamia päiviä ennenkuin lähtisi määräpaikalleen. Hän näkyi vertailevan tätä vaihtelevaa ja niin helposti tutkittua Ranskaa toiseen maahan, jonka tavat ja aseman hän tunsi ainoastaan ristiriitaisista huhuista tahi tavallisesti huonosti kirjoitetuista kirjoista. Muutamat hyvin runolliset mietteet, jotka nykyään ovat tulleet kovin jokapäiväisiksi, risteilivät silloin hänen päässään ja vastasivat ehkä hänen tietämättään sydämensä salaisia haluja, jotka olivat enemmän vaativaisia kuin elähtäneitä, enemmän toimettomia kuin kuihtuneita.

"Täällä on", sanoi hän itsekseen, "Pariisin hienoimpia, rikkaimpia ja ylhäisimpiä naisia. Täällä on myös päivän kuuluisimpia miehiä, kiitettyjä puhujia, ylimyksiä ja kirjailijoita: toisella puolen taiteilijat, toisella valta. Ja kuitenkaan en näe muuta kuin pikkujuonia, kuolleena syntyneitä rakkaussuhteita, hymyilyjä, jotka eivät sano mitään, torjumisia ilman aihetta, silmäyksiä ilman tulta, paljon tarkoituksettomasti käytettyä älyä. Kaikki nämä hienot ja valkeat kasvot eivät etsi niin paljon huvitusta kuin viihdykettä. Mikään ei ole totta. Jos tahdotte nähdä ainoastaan hyvin laitettuja sulkia, leyhyvää harsoa, kauniita pukuja ja solakoita naisia, jos elämä teistä on ainoastaan pinnalla hipaisemista, silloin on tämä maailma teitä varten. Tyytykää silloin näihin tyhjiin lauseihin, näihin viehättäviin kasvojen ilmeihin älkääkä pyytäkö, että sydämessä olisi mitään tunnetta. Minä puolestani inhoon näitä mauttomia juonia, jotka päättyvät avioliittoon, alipäällikkyyksiin tai virkoihin veronkantolaitoksissa, tahi, jos on kysymyksessä rakkaus, salaisiin seikkailuihin, siihen määrin pelätään kaikkea, mikä näyttää intohimolta. Minä en näe täällä ainoatakaan näistä ilmehikkäistä kasvoista, jotka todistaisivat sielusta, joka on antautunut aatteen palvelukseen niin kuin antaudutaan omantunnon vaivoihin. Häveten kätkeytyvät täällä kaipaus ja onnettomuus leikillisiin oikkuihin. En näe ketään näistä naisista, joiden kanssa tahtoisin mitata voimia ja jotka tempaavat ihmisen mukaansa kuiluun. Mistä Pariisissa voisikaan löytää tarmoa? Tikari on siellä harvinaisuus, joka ripustetaan kullattuun naulaan ja varustetaan kauniilla tupella. Naiset, aatteet, tunteet, kaikki ovat toistensa kaltaisia. Siellä ei ole enää mitään intohimoja, sillä yksilöllisyydet ovat haihtuneet. Virka-arvo, nero ja rikkaus ovat tulleet tasoitetuiksi, ja me kaikki olemme pukeutuneet mustaan hännystakkiin, juurikuin kantaisimme surupukua kuolleen Ranskan vuoksi. Me emme rakasta lähimmäistämme. Kahden rakastavan välillä pitää olla eroavaisuuksia tasoitettavana, välimatka täytettävänä. Tämä rakkauden hurmaus hävisi vuonna 1789! Ikävämme, mauttomat tapamme ovat tuloksia valtiollisesta järjestelmästämme. Italiassa on kaikki ainakin selvää ja varmaa. Naiset siellä ovat vielä pahoja eläimiä, vaarallisia seireenejä, vailla järkeä, vailla muuta johdonmukaisuutta kuin taipumuksiensa ja viettiensä, olentoja, joita vastaan pitää olla varuillaan, niinkuin tiikerejä vastaan…"

Rouva Firmiani tuli ja keskeytti tämän yksinpuhelun, jonka tuhansia ristiriitaisia, epätäydellisiä ja hämmentyneitä ajatuksia on mahdoton tulkita. Haaveilun viehätys johtuu kokonaan sen epämääräisyydestä. Sehän onkin tavallaan jonkinlaista henkistä sumua.

"Tahdon", sanoi hän ottaen häntä käsipuolesta, "esittää teidät eräälle naiselle, joka kaikin mokomin tahtoo tutustua teihin sen johdosta, mitä on kuullut teistä."

Hän vei hänet erääseen viereiseen salonkiin, jossa aito pariisilaisella eleellä, hymyilyllä ja silmäyksellä näytti hänelle eräässä nurkassa uunin vieressä istuvaa naista.

"Kuka hän on?" kysyi kreivi de Vandenesse kiihkeästi.

"Eräs nainen, josta varmaankin olette kuullut puhuttavan useammankin kuin kerran sekä kiittävästi että moittivasti, nainen, joka elää yksinäisyydessä, oikea salaisuus."

"Jos milloinkaan elämässänne olette ollut laupias, niin sanokaa minulle hänen nimensä!"

"Markisitar d'Aiglemont."

"Menen saamaan opetusta häneltä. Hän on osannut mitä keskinkertaisimmilla lahjoilla varustetusta miehestään tehdä Ranskan päärin, mitättömästä henkilöstä valtiollisen kyvyn. Mutta sanokaa, uskotteko lordi Grenvillen kuolleen hänen tähtensä, kuten jotkut naiset väittävät?"

"Voi olla. Aina siitä seikkailusta saakka, lieneekö se sitten ollut totta vai ei, on tämä surkuteltava nainen hyvin muuttunut. Hän ei ole vielä alkanut ottaa osaa seuraelämään. Uskollisuus, joka on kestänyt neljä vuotta, se merkitsee paljon Pariisissa, se. Jos nyt näette hänet täällä…"

Rouva Firmiani malttoi mielensä; sitten lisäsi hän hienosti hymyillen:

"Unohdin, että minun tulee vaieta. Menkää ja puhukaa hänen kanssansa…"

Charles seisoi hetkisen liikkumatonna ovenpieleen nojaten kokonaan vaipuneena tämän naisen katselemiseen, joka oli tullut kuuluisaksi ilman että kukaan saattoi sanoa miksi. Maailmalla on monta sellaista omituista luonnottomuutta osoitettavana. Rouva d'Aiglemontin maine ei oikeastaan ollut sen merkillisempi kuin muutamain miesten, jotka aina puuhaavat jossakin tuntemattomassa työssä: tilastotieteilijät, joita pidetään hyvin syvällisinä laskujen vuoksi, joita he varovat julkaisemasta; valtiomiehet, jotka elävät sanomalehtikirjoituksesta; kirjailijat tahi taiteilijat, joiden työt aina pysyvät heidän salkuissaan; tiedemiehet, jotka ovat oppineita ainoastaan tieteeseen perehtymättömien silmissä, niinkuin Sganarelle on latinaniekka niiden mielestä, jotka eivät osaa latinaa; miehet, jotka katsotaan kyvyiksi jollakin erikoisalalla, milloin sävynmäärääjinä taiteen alalla milloin jonkun korkean tehtävän palvelijoina. "Se on erikoisala", on ihmeteltävä lause, joka tuntuu olevan luotu näitä päättömiä valtiomiehiä ja kirjailijoita varten. Charles vaipui pitempiin mietteisiin kuin oli tahtonut ja tunsi itsensä tyytymättömäksi nähdessään huomionsa olevan niin kiintyneen johonkin naiseen; mutta samalla kertaa kumosi tämän naisen läsnäolo ne ajatukset, jotka hetki sitten olivat täyttäneet nuoren valtiomiehen tanssiaisia katsellessaan.

Markisitar, joka nyt oli kolmenkymmenen vuoden vanha, oli kaunis, vaikka hänellä oli hento vartalo ja näytti kovin arkaluontoiselta. Suurin viehätyksensä oli hänen kasvoissaan, joiden tyyneys ilmaisi ihmeteltävää sielun syvyyttä. Silmänsä säteilivät, mutta näyttivät olevan saman alituisesti elävän ajatuksen verhoamat ja niiden ilme sai aavistamaan kuumeentapaisesti sairaalloista mielialaa ja mitä syvintä alistuvaisuutta. Hän piti melkein aina silmäluomensa siveästi maahan luotuina ja ainoastaan harvoin nosti ne. Jos hän heitti silmäyksen ympärilleen, oli siinä surunvoittoinen ilme tehden katsojaan sellaisen vaikutuksen kuin säästäisi hän silmiensä tulta salaisia tutkisteluja varten. Jokaisesta ylevämielisestä miehestä tuntuikin tämä hento ja vaitelias nainen omituisen puoleensa vetävältä. Jos järki toiselta puolen koetti päästä sen salaisuuden perille, joka pakoitti hänet alituisesti ajatuksissa palaamaan nykyisyydestä menneisyyteen, maailmasta yksinäisyyteen, niin oli tunne toiselta puolen yhtä kiihkeä tutkimaan tätä sydäntä, joka erikoisella tavalla näytti olevan ylpeä kärsimyksistään. Mikään hänessä ei ollut ristiriidassa hänestä ensi näkemällä saatujen käsitysten kanssa. Kuten melkein kaikki naiset, joilla on liian pitkä tukka, oli hän kalpea ja hipiänsä täydellisen valkea. Ihonsa oli erinomaisen hieno, — varma todellisen tunteellisuuden merkki, — hänen piirteensä, joissa ilmeni tuo äärimmäinen täydellisyys minkä kiinalaiset taidemaalarit osaavat valaa haaveellisiin kuviinsa, vain vahvistivat tätä seikkaa. — Kaulansa oli ehkä liian pitkä, mutta sellainen kaula on mitä viehättävin ja saa naisen pään hiukan muistuttamaan käärmeen lumoovia liikkeitä. Jos ei olisi ainoatakaan niistä tuhansista merkeistä, joiden kautta mutkikkaammatkin luonteet paljastuvat tarkastelijalle, olisi kylliksi tarkastaa pään liikkeitä ja kaulan taivutuksia, jotka voivat olla niin vaihtelevia ja ilmehikkäitä, arvostellakseen naista. Rouva d'Aiglemontin puku oli sopusoinnussa olemuksensa tekemän vaikutelman kanssa. Tukkansa, järjestettynä rikkaisiin palmikkoihin, muodosti kruunun korkealle päänsä päälle ilman pienintäkään koristusta, sillä hän näkyi ainaiseksi sanoneen hyvästit kaikille koruille. Eikä hänessä myöskään milloinkaan huomattu niitä pieniä mielistelytemppuja, jotka niin paljon pilaavat naisten edullista vaikutusta. Mutta niin yksinkertainen kuin pukunsa liivi olikin, ei se silti salannut hänen sievää vartaloaan. Hänen pitkän hameensa komeus johtui sitä paitsi erinomaisen taitavasta leikkauksesta ja jos on sallittua nähdä puvun järjestelyssä jokin ajatus, voisi sanoa hänen pukunsa runsaitten ja yksinkertaisten laskoksien antaneen hänelle ylevyyden ja jalouden ilmeen. Ehkä ilmaisi hän kuitenkin vähän naisen voittamatonta heikkoutta siinä turhantarkassa huolellisuudessa, minkä omisti kädelle ja jalalle; mutta vaikka hän näyttikin niitä mielellään, olisi pahimman kilpailijansakin ollut vaikea pitää hänen liikkeitänsä teeskenneltyinä, siihen määrään tuntuivat ne luonnollisilta ja lapsuudesta asti totutetuilta. Tämä mielistelyjäännös annettiin hänelle anteeksi myös eräänlaisen suloisen kylmäkiskoisuuden vuoksi hänessä. Kaikkiin näihin piirteihin, tähän pikkuseikkojen yhdistelmään, joka tekee naisen rumaksi tahi kauniiksi, puoleensavetäväksi tahi vastenmieliseksi, voidaan ainoastaan ylimalkaisesti viitata, varsinkin jos, kuten rouva d'Aiglemontissa, sielu yhdistää kaikki nämä yksityisseikat ja painaa niihin valtaavan yhtenäisyyden leiman. Siten vastasi hänen käytöksensä kokonaan hänen pukunsa ja kasvojensa luonnetta. Vasta määrättyyn ikään päästyään ymmärtävät jotkut valitut naiset käyttäytyä ilmehikkäällä tavalla. Onko se suru vai onni, joka lahjoittaa kolmenkymmenen vuoden ikäiselle naiselle, onnettomalle tahi onnelliselle, tämän salaisen taidon käyttäytyä kaunopuheliaasti? Tämä on aina pysyvä elävänä arvoituksena, jota jokainen tulkitsee omien halujensa, toiveittensa ja järjestelmänsä mukaisesti. Tapa, jolla markisitar antoi kyynärpäidensä levätä nojatuolin kädensijoilla ja molempain käsiensä sormenpäiden lipaista toisiaan niin että hän näytti leikkivän; kaulansa taipuminen, hänen jonkun verran väsyneen, mutta pehmeän vartalonsa sulavuus, vartalonsa, joka näytti sirosti vaipuneen nojatuoliin, säärien notkea asento, käytöksen luonnollisuus, kaikki osoitti naista, joka on vailla kaikkia harrastuksia elämässä, joka ei ole tuntenut rakkauden iloja, ainoastaan uneksinut niistä ja joka taipuu muistojensa raskaan painon alle, naista, joka kauvan aikaa on ollut epätoivoissaan tulevaisuutensa tahi oman itsensä suhteen, naista, joka ei ole kiintynyt mihinkään ja joka katsoo satunnaisen tyhjyyden ehdottomaksi olemattomuudeksi.

Charles de Vandenesse ihaili tätä valittua taulua, mutta ainoastaan suuremman taitavuuden tuloksena kuin mitä naisilla tavallisesti on. Hän tunsi markiisi d'Aiglemontin. Ensimäisestä silmäyksestä tähän naiseen, jota hän ei ollut koskaan nähnyt, ymmärsi nuori valtiomies sen eroituksen, sen yhdistämättömyyden — käyttääkseni laillista sanaa — joka oli liian voimakas näiden kahden henkilön välillä, ja jonka seikan täytyi tehdä markisittarelle mahdottomaksi rakastaa miestänsä. Kuitenkin vietti markisitar d'Aiglemont moitteetonta elämää, ja hänen siveytensä kohotti vielä enemmän kaikkien niiden salaisuuksien arvoa, joita tutkija saattoi aavistaa hänessä. Kun Vandenessen ensimäinen hämmästys oli ohi, ajatteli hän, kuinka parhaiten voisi lähestyä rouva d'Aiglemontia, ja jotenkin tavallisen valtioviisaan viekkauden kautta päätti hän hämmästyttää hänet saadakseen tietää kuinka hän vastaisi julkeaan esiintymiseen.

"Rouvaseni", sanoi hän istuutuen hänen viereensä, "onnellinen varomattomuus on antanut minun tietää itselläni, en tiedä mistä syystä, olleen sen onnen, että te olette huomannut minut. Olen sitä suuremmassa kiitollisuuden velassa teille, kun en koskaan ennen ole ollut sellaisen suosion esineenä. Yksi vioistani tuleekin painamaan teidän omaatuntoanne. Täst'edes en ole kainosteleva…"

"Siinä teette väärin", vastasi hän nauraen; "turhamaisuus on jätettävä sille, jolla ei ole muuta esiintuotavaa."

Markisittaren ja nuoren miehen välillä sukeutui nyt keskustelu, joka tavan mukaisesti tuokiossa kosketteli koko joukkoa aineita: maalaustaidetta, musiikkia, kirjallisuutta, politiikkaa, ihmisiä, tapahtumia ja asioita. Sitten siirtyivät he huomaamattomasti siihen ikuiseen keskustelunaineeseen Ranskassa ja muissakin maissa, nim. rakkauteen, tunteisiin ja naisiin.

"Me olemme orjattaria."

"Te olette kuningattaria."

Charles'in ja markisittaren lausumat enemmän tahi vähemmän nerokkaat seikat voisi sisällyttää tähän yksinkertaiseen lauseeseen, joka on yhteenveto kaikista tästä kysymyksestä pidetyistä ja pidettävistä puheista. Tarkoittavathan nämä molemmat lauseet aina jollain määrätyllä hetkellä: "Rakastakaa minua!" — "Minä tahdon rakastaa teitä…"

"Rouvani", huudahti Charles de Vandenesse, "te saatte minut syvästi valittamaan, että minun täytyy jättää Pariisi. Italiassa en varmaankaan saa tuntiakaan niin valittua keskustelua, kuin tämä on ollut."

"Ehkä kohtaatte siellä onnen, ja se on suuremmanarvoinen, kuin kaikki loistavat ajatukset, todelliset tahi vilpilliset, joita joka ilta lausutaan Pariisissa."

Ennenkuin Charles sanoi jäähyväiset markisittarelle, oli hän jo saanut luvan tulla tervehtimään häntä ennen lähtöään. Hän piti itseänsä onnellisena, että oli tehnyt tämän pyynnön niin vilpittömästi, sillä illalla maata pannessaan ja koko seuraavana päivänä oli hänen mahdoton karkoittaa tämän naisen muistoa. Milloin ihmetteli hän, minkätähden markisitar oli tahtonut tutustua häneen, mitä tarkoituksia hänellä mahtoi olla tahtoessaan jälleen tavata häntä, ja hän keksi satoja olettamuksia. Milloin luuli hän keksineensä tämän uteliaisuuden syyn ja hurmasi itseänsä toivolla tahi jäähtyi taas aina sen mukaan miten milloinkin tulkitsi tätä kohteliasta toivomusta, joka on niin tavallinen Pariisissa. Milloin oli se kaikki, milloin ei mitään. Vihdoin tahtoi hän vastustaa taipumusta, joka veti häntä rouva d'Aiglemontin puoleen; mutta meni kuitenkin hänen luoksensa. On ajatuksia, joita tottelemme tuntematta niitä; ne asuvat meissä meidän tietämättämme. Vaikka tämä kuuluu enemmän omituiselta kuin oikealta, voi kuitenkin jokainen rehellinen ihminen löytää tuhansia esimerkkejä siitä omasta elämästään. Mennessään markisittaren luo, totteli Charles yhtä niistä ennakkomääräyksistä, joista meidän kokemuksemme ja henkiset valloituksemme ajan pitkään eivät ole muuta kuin huomattava kehitys. Kolmenkymmenen vuoden vanhalla naisella on vastustamaton vetovoima nuoreen mieheen; mikään ei ole luonnollisempaa, lujemmin kudottua, paremmin ennakolta määrättyä kuin nämä maailmassa niin usein sattuvat syvät lemmensuhteet sellaisen naisen ja nuoren miehen välillä kuin markisitar ja Vandenesse olivat. Nuorella tytöllä on todellakin liian paljon mielikuvia, liian paljon kokemattomuutta, ja hän voi liian helposti rakastaa mitä miestä tahansa, että nuori mies tuntisi itsensä imarrelluksi hänen lemmestään, samalla kuin nainen tuntee tekemänsä uhrausten koko suuruuden. Missä edellinen rientää mukaan uteliaisuudesta, toisista vaikuttimista kuin rakkauden, seuraa jälkimäinen itsetietoista tunnetta. Eikö jo tämä valitseminen ole äärettömän mairittelevaa? Omatessaan tiedon, joka melkein aina on kalliisti kärsimyksillä maksettu, on kuin kokenut nainen antaisi enemmän itsestään; siinä kun tietämätön ja herkkäuskoinen nuori tyttö ei tiedä mitään, ei voi vertailla eikä antaa arvoa, vastaanottaa tämä rakkauden ja tutkii sitä. Toinen opettaa meitä, neuvoo meitä ijässä, jolloin mielellään antaudutaan johdettaviksi, jolloin kuuliaisuus on nautintoa; toinen taas tahtoo oppia kaikki ja on lapsellinen siinä, missä edellinen on hellä. Toinen tarjoo teille pelkkää voitonriemua, toinen pakoittaa teidät lakkaamatta taistelemaan. Edellisellä on ainoastaan kyyneleitä ja huvituksia, toisella on hekumallisuutta ja omantunnontuskia. Nuoren tytön tullakseen miehen rakastajattareksi, täytyy olla liiaksi turmeltuneen, ja silloin mies hylkää hänet kauhulla; samalla kuin kypsyneellä naisella on tuhansia keinoja säilyttääkseen samalla kertaa valtansa ja arvonsa. Toinen on liiaksi alistuvainen ja tarjoo levon ikävää varmuutta; toinen menettää liian paljon ollakseen vaatimatta lemmeltä kaikkia sen vaihtelevia lumouksia. Toinen häpäisee ainoastaan itsensä, toinen tappaa teidän takianne kokonaisen perheen. Nuorella tytöllä on vain yksi keimailukeino ja luulee tehneensä kaikki riisuessaan vaatetuksensa, mutta naisessa asuu äärettömyys ja hän kätkeytyy tuhansiin huntuihin. Kolmenkymmenen vuoden ikäisessä naisessa riehuu sitä paitsi epäröiminen, säikähdys, pelko, levottomuus ja myrskyt, joita ei milloinkaan ole nuoren tytön rakkaudessa. Tähän ikään saavuttuaan vaatii nainen nuorelta mieheltä, että tämä lahjoittaisi hänelle jälleen hänen takiansa uhraamansa kunnioituksen; hän ei elä muuta kuin tätä miestä varten, toimii hänen tulevaisuutensa hyväksi, tahtoo, että se tulisi loistavaksi; hän tottelee, hän pyytää ja käskee, nöyrtyy ja kohottautuu uudestaan, osaa lohduttaa tuhansissa tilaisuuksissa, jolloin nuori tyttö voi ainoastaan pelästyä. Paitsi kaikkia asemansa etuisuuksia, voi kolmenkymmenenvuoden ikäinen nainen myös muuttua nuoreksi tytöksi, näytellä kaikkia osia, olla kaino, vieläpä koristaa itseänsä onnettomuudellaan. Näiden molempain välillä on tunnetun ja aavistamattoman, voiman ja heikkouden verraton ero. Kolmenkymmenen vuoden ikäinen nainen tyydyttää kaikki, nuori tyttö ei saa tyydyttää mitään sillä muuten hän menettää viattomuutensa. Nämä ajatukset liikkuvat nuoren miehen sydämessä ja muodostavat hänessä voimakkaimman kaikista intohimoista, sillä se yhdistää tapojen synnyttämät keinotekoiset tunteet luonnon todellisten tunteitten kanssa.

Oikein ja ratkaisevin askel naisen elämässä on juuri se, jota hän aina katsoo vähimmin tärkeäksi. Jos hän on naimisissa, ei hän enää kuulu itselleen, hän on kotilieden kuningatar ja orjatar. Olla pyhä nainen ei sovellu yhteen maailman velvollisuuksien ja vapauksien kanssa. Vapauttaa naiset on sama kuin turmella heidät. Jos muukalaiselle suodaan oikeus astua kodin pyhäkköön, eikö se ole sama kuin antautua hänen armoilleen, ja jos nainen vie hänet sinne, eikö se ole erehdys, tahi tarkemmin sanottuna, erehdyksen alku? Täytyy hyväksyä tämä teoriia kaikessa ankaruudessaan tahi sitten julistaa rakkaus vapaaksi. Tähän asti on Ranskan yhteiskunta suostunut "mezzo-termineen", asettunut keskiväliin: se hymyilee onnettomuuksille. Samoin kuin sparttalaiset, jotka eivät rankaisseet muusta kuin taitamattomuudesta, näkyy se sallivan varkauden. Mutta tämä järjestelmä on ehkä hyvinkin järkevä. Yleinen halveksuminen on kauhein kaikista rangaistuksista, sillä se kohtaa naista suoraan sydämeen. Naiset pitävät tärkeänä, ja heidän kaikkien täytyy pitää tärkeänä, olla kunnioitettuja, sillä kunnioituksetta he eivät ole olemassa; se on myös ensimäinen tunne, jota he vaativat rakkaudelta. Turmeltuneinkin heistä vaatii ennen kaikkea menneisyytensä anteeksiantoa myydessään tulevaisuutensa, ja koettaa saada rakastajansa käsittämään, että hän vastustamattomaan onneen vaihtaa kunnioituksen, minkä maailma on kieltävä häneltä. Ei ole ainoatakaan naista, joka ensi kerran vastaanottaessaan luoksensa nuoren miehen ja ollessansa kahden kesken hänen kanssansa ei saisi näitä mietteitä, varsinkin jos tämä mies, kuten Charles de Vandenesse, on kaunis ulkomuodoltaan tahi lahjakas. Samalla tavoin on harvoja nuoria miehiä, jotka jättävät rakentamatta salaisia toiveita niiden tuhansien aatteiden perusteelle, mitkä oikeuttavat heidän vastustamattoman rakkautensa kauniita, henkeviä ja onnettomia naisia kohtaan, kuten rouva d'Aiglemont. Kun markisitar kuuli ilmoitettavan herra de Vandenessen tulosta, joutui hän jotenkin hämilleen ja tämä tunsi melkein ujostelevansa huolimatta valtiomiesten tavallaan tottumukseksi käyneestä varmuudesta. Mutta markisitar tointui pian ja osoitti ystävyyttä, jolla naiset suojaavat itseänsä turhamaisuuden aiheuttamilta tulkitsemisilta. Tällainen käytös ehkäisee kaikki syrjä-ajatukset ja niin sanoakseen ottaa osaa tunteeseen lauhduttaen sitä kohteliaisuuden muodoilla. Naiset jäävät silloin niin kauvaksi kuin haluavat tähän kaksinaiseen asemaan juurikuin tienristeykseen, joka voi johtaa sekä kunnioitukseen että välinpitämättömyyteen. Mutta kolmenkymmenen vuotisena tietää nainen kaikki, mitä tällainen asema voi tarjota. Hän voi siinä nauraa, laskea leikkiä, olla ystävällinen saattamatta mainettaan vaaranalaiseksi. Hänellä on silloin riittävästi kokemusta voidakseen nähdä, mitä heikkoja puolia miehellä on ja käyttää niitä hyväkseen. Vaitiolonsa on yhtä vaarallinen kuin sanansa. Ette arvaa milloinkaan, onko hän tämän ikäisenä tosi vai valheellinen, tekeekö hän pilaa teistä tahi onko hän vilpitön tunnustuksissaan. Suostuttuaan taistelemaan teidän kanssanne, lopettaa hän äkkiä taistelun sanalla, katseella tahi eleellä, jonka vallan kaikki tuntevat, hylkää teidät ja on salaisuutenne herrana, uhratakseen teidät leikkiä laskien, vapaana seurustelemaan teidän kanssanne, yhtä suuressa määrin heikkoutensa kuin voimansa suojaamana. Vaikka markisitar tämän ensimäisen käynnin aikana asettui puolueettomalle kannalle, osasi hän säilyttää korkean määrän naisellista arvokkaisuuttansa. Salaiset surunsa leijailivat aina hänen teeskennellyn iloisuutensa yllä kuin kevyt pilvi, joka puoleksi varjostaa aurinkoa. Vandenesse poistui hänen luotaan elettyään yhden niistä keskusteluista, joiden vaikutus on selittämättömän suloinen; mutta hän jäi siihen vakuutukseen, että markisitar oli niitä naisia, joiden valloitus on liian kallis uskaltaakseen rakastaa heitä.

"Siitä seuraisi", sanoi hän poistuessaan, "rakkautta loppumattomiin, kirjeenvaihto, joka voisi lopen väsyttää kunnianhimoisen virkamiessielun. Ehkä kuitenkin, jos oikein tahtoisin…"

Tämä onneton: "Jos oikein tahtoisin!" on aina ollut itsepäisten turmeluksena. Ranskassa itserakkaus johtaa rakkauteen. Charles kävi uudestaan rouva d'Aiglemontin luona ja luuli huomaavansa tämän nauttivan hänen kanssaan keskustelemisesta. Sen sijaan, että lapsellisesti olisi antautunut rakastamaan häntä ja olemaan onnellinen tahtoi hän leikkiä kaksimielisen asemansa kanssa. Hän koetti näyttäytyä intohimoisesti rakastuneelta, sitten kylmästi tutkiakseen tämän juonen kulkua, olla samalla kertaa rakastaja ja valtiomies; mutta hän oli liian nuori ja hyvä, tämä tutkimus ei voinut muuta kuin johtaa hänet rajattomaan rakkauteen; sillä joko hän teeskenteli tahi oli luonnollinen, oli markisitar aina voimakkaampi häntä. Joka kerta kun Charles poistui rouva d'Aiglemontin luota koetti hän itsepintaisesti pysyä epäluuloissaan alistaen sielunsa läpikäymät erilaiset tunneasteet ankaran tutkimuksen alaiseksi, mikä kuoletti hänen omat tunnelmansa.

"Tänään", sanoi hän kolmannen käynnin jälkeen, "on hän antanut minun ymmärtää olevansa hyvin onneton ja yksinäinen elämässä ja että tahtoisi kuolla jos ei hänellä olisi tytärtään. Hän osoitti luopuneensa kaikesta. Mutta enhän minä ole hänen veljensä enkä rippi-isänsä, miksi hän siis on uskonut minulle surunsa? Hän rakastaa minua."

Poistuessaan hänen luotaan kaksi päivää myöhemmin päivitteli hän nykyaikaisia tapoja.

"Rakkaus saa värinsä siitä vuosisadasta, jossa elää. Vuonna 1822 on se tieteellisyyteen verhottu. Sen sijaan että osoitettaisiin sitä teoissa, kuten ennen, väitellään siitä, leikellään sitä, pidetään kokonaisia esitelmiä siitä. Naisilla ei ole muuta kuin kaksi tietä: ensin asettavat he rakkautemme keskustelunalaiseksi, väittävät, ettemme me voi rakastaa niin paljon kuin he. Se oli liehakoimista, oikeata uhmaa, jota markisitar osoitti minulle tänä iltana. Sitten näyttäytyvät he hyvin onnettomilta herättääksensä meidän luonnollista osanottoamme tahi itserakkauttamme. Täytyyhän nuoren miehen tuntea itsensä imarrelluksi saadessaan lohduttaa syvästi onnetonta olentoa. Lopuksi on heillä erinomainen kiihko pelata neitseellistä viattomuutta! Hänen on täytynyt ajatella minun luulevan häntä puhtaaksi lapseksi. Sellaisella sokealla uskolla voin voittaa paljon."

Mutta eräänä päivänä tyhjennettyään kaikki epäluulonsa, alkoi hän ihmetellä, eikö markisitar sittenkin ollut vilpitön; jos niin monet kärsimykset voivat olla pelattuja, miksi teeskentelisi hän silloin alistuvansa kohtaloonsa? Hän eli syvässä yksinäisyydessä ja kantoi hiljaisuudessa surua, jota tuskin antoi aavistaa muutoin kuin huokauksesta tahi äänenpainosta. Tästä hetkestä saakka alkoi Charles tuntea syvää osanottoa markisitar d'Aiglemontia kohtaan. Eräänä päivänä tullessaan tavalliseen kohtaukseen, joka oli tullut välttämättömäksi heille molemmille, äänettömän sopimuksen mukaan oli yksi tunti aina säästetty häntä varten, huomasi Vandenesse kuitenkin rakastettunsa olevan enemmän hillityn kuin totisen ja avomielisen, ja hänen viimeiset sanansa olivat: "Tämä nainen on todellakin hyvin viekas." Tullessaan sisään tapasi hän markisittaren tämän lempimielentilassa, tavallisessa surunvoittoisessa mielentilassa; hän nosti silmänsä häneen liikahtamatta ja katsahti häneen sellaisin silmäyksin, joka muistuttaa hymyilyä. Madame d'Aiglemont osoitti luottamusta, todellista ystävyyttä, mutta ei rakkautta. Charles istuutui voimatta sanoa mitään. Hänet täytti sanoin kuvaamaton tunne.

"Mikä teitä vaivaa?" kysyi markisitar ystävällisellä äänellään.

"Ei mikään… Kyllä", jatkoi hän, "ajattelen asiaa, jota te ette ole vielä muistanut."

"Mitä sitten?"

"Kongressi on päättynyt."

"No", sanoi markisitar, "teidän olisi siis pitänyt matkustaa kongressiin?"

Suora vastaus olisi ollut kaunopuheliain ja hienotunteisin kaikista selityksistä, mutta Charles ei antanut sitä. Rouva d'Aiglemontin kasvot osoittivat ystävällistä avomielisyyttä, joka torjui kaikki turhamaisuuteen perustuvat laskut, kaikki lemmentoiveet, kaikki valtioviisaat epäilykset. Hän ei tietänyt tahi ei ollut tietävinään olevansa rakastettu, ja kun Charles hämmentyi ja vaikeni, täytyi hänen tunnustaa itselleen ei tehneensä eikä sanoneensa mitään, joka oikeuttaisi markisitarta uskomaan sitä. Herra de Vandenesse huomasi markisittaren tänä iltana olevan samallaisen kuin aina: yksinkertaisen ja ystävällisen, totisen surussaan, onnellisen omistaessaan ystävän, ylpeän, että oli löytänyt sielun, joka ymmärsi häntä; pitemmälle hän ei mennyt, ei edellyttänyt naisen voivan antaa viehättää itseänsä kahta kertaa; hän oli kerran rakastanut ja säilytti tunteensa yhä vertavuotavana sydämensä pohjalla. Hän ei uneksinut onnen voivan kahdesti tarjota hurmaustansa naiselle, sillä hän ei luottanut ainoastaan lahjakkuuteen, vaan sieluun, eikä rakkaus hänestä ollut viettelys, vaan jalo ja ihana hurmaus. Tällä hetkellä tuli Charles jälleen nuoreksi mieheksi, hänet valtasi tämän ylevän luonteen loisto ja hän toivoi tulevansa vihityksi kaikkiin tämän tuhotun elämän salaisuuksiin, elämän, joka oli enemmän sattuman kuin hairahduksen tuhoama. Rouva d'Aiglemont katsahti ainoastaan kerran ystäväänsä kuullessaan hänen pyytävän saada oppia tuntemaan sen äärettömän surun, joka korotti hänen kauneutensa kärsimysten kirkastamaksi suloudeksi; mutta tämä syvä katse oli kuin juhlallisen sopimuksen vahvistus.

"Älkää kysykö minulta enää tästä", sanoi hän. "Tänä päivänä neljä vuotta sitten kuoli hän, joka rakasti minua, ainoa mies, jonka onnen tähden olisin uhrannut yksin kunnioituksenkin itseeni, kuoli pelastaakseen minun kunniani. Tämä lempi lakkasi nuorena, puhtaana, täynnä mielikuvia. Ennenkuin antauduin tämän intohimon valtaan, johon erinomainen kohtalo veti minua, olin tehnyt sen, mikä syöksee turmioon niin monta nuorta tyttöä: antanut mitättömän, mutta kauniin miehen häikäistä itseni. Avioliitto murskasi toiveeni toisen toisensa jälkeen. Nyt olen menettänyt sekä avio-onnen että sen onnen, jota kutsutaan rikolliseksi, saamatta tuntea onnea. Minulla ei ole enää mitään jälellä. Koska en ole saanut kuolla, täytyy minun ainakin olla uskollinen muistoilleni."

Hän ei itkenyt tätä sanoessaan, loi vaan silmänsä alas ja väänteli keveästi sormiaan, joita tapansa mukaan piti ristissä. Hän oli puhunut yksinkertaisesti, mutta äänensä ilmeessä oli jälki epätoivosta, yhtä syvästä kuin hänen rakkautensa näytti olleen, jättäen Charles'in aivan toivottomaksi.

Tämä kauhea elämä, tulkittuna kolmella lauseella, joita seurasi käsien vääntely, tämä hennon naisen ankara tuska, tämä kauniin pään epätoivon kuilu, tämä kaiho, nämä nelivuotisen surun kyyneleet vaikuttivat lumoavasti Vandenesseen. Hän pysyi vaiteliaana ja nöyränä tämän suuren ja jalon naisen edessä; hän ei nähnyt enää hänen harvinaista, täydellistä ruumiillista kauneuttaan, hän näki ainoastaan hänen äärettömän tunteellisen sielunsa. Vihdoinkin löysi hän sen ihanneolennon, josta niin mielikuvituksellisesti oli unelmoinut ja jota niin kiihkeästi kaihoovat kaikki, jotka koko elämänsä panevat rakkauteen, palavasti etsivät sitä ja usein kuolevat saamatta nauttia sen uneksituista aarteista.

Näiden sanojen ja tämän ylevän kauneuden rinnalla huomasi Charles omat aatteensa ahtaiksi. Kykenemättä pukemaan ajatuksiansa tätä samalla kertaa niin yksinkertaista ja ylevää kohtausta vastaaviin sanoihin puhui hän jokapäiväisin lausein naisten kohtalosta.

"Rouvani, meidän tulee unohtaa surumme tahi kaivaa itsellemme hauta", sanoi hän.

Mutta järki on aina mitätön tunteen rinnalla; edellinen on luonnostaan rajoitettu kuten kaikki positiivinen, jälkimmäinen on ääretön. Järkeillä siinä missä pitäisi tuntea, on pikkusieluille ominaista. Vandenesse vaikeni, katsoi pitkään rouva d'Aiglemontiin ja poistui. Uusien ajatusten valtaamana, jotka suurensivat naisen hänen silmissään, muistutti hän maalaria, joka, pidettyään tavallisia työhuoneensa malleja tyyppeinä äkkiä kohtaa Louvre-museossa Mnemosynen, tämän kauneimman ja vähimmin kiitetyn muinaisajan kuvapatsaista. Charles oli syvästi liikutettu. Hän rakasti rouva d'Aiglemontia tällä nuoruuden vilpittömyydellä, tällä hehkulla, joka valaa ensi lempeen kulumattoman viehätyksen, tuoreudella, jota mies ei löydä muuta kuin raunioina, jos hän rakastaa uudestaan vanhemmalla puolen ikäänsä. Tämän suloisen rakkauden vastaanottavat naiset, jotka sen ovat herättäneet, melkein aina riemulla, sillä tässä kauniissa kolmenkymmenen vuoden ijässä, naisen elämän runollisessa huippukohdassa, voivat he käsittää koko sen kulun ja lukea yhtä hyvin menneisyyttä kuin tulevaisuuttakin. Naiset tuntevat silloin koko rakkauden arvon ja nauttivat siitä peläten kadottavansa sen: heidän sielunsa on silloin vielä kaunis nuoruudesta, joka on juuri jättämäisillään heidät, ja heidän rakkautensa saa aina voimaa tulevaisuudesta, joka pelottaa heitä.

"Minä rakastan", sanoi tällä kertaa Vandenesse jättäessään markisittaren, "ja onnettomuudekseni rakastan naista, joka on kiintynyt muistoihinsa. On vaikea taistella kuollutta vastaan, miestä, joka ei ole saapuvilla, joka ei enää voi tehdä tuhmuuksia, ei suututtaa ja jossa nainen ei näe muuta kuin kauniit puolet. Eikö se olisi samaa kuin hävittää itse niiden muistojen ja toiveiden oivallisuus, kuolettaa niiden tenhovoima, noiden, jotka elävät kadotetun rakastajan jälkeen juuri sentähden, ettei hän milloinkaan ollut herättänyt muuta kuin tämän kaihon, joka on ihanin, suloisin, mitä rakkaus voi tarjota?"

Tämä surullinen miete, sen alakuloisuuden ja pelon hedelmä, millä kaikki totinen rakkaus alkaa, oli hänen hälvenevän valtioviisautensa viimeinen lasku. Täst'edes hänellä ei enää ollut mitään sivuajatuksia. Hän tuli kokonaan rakkautensa leikkipalloksi, vaipui noihin selittämättömän onnen pikkuseikkoihin, onnen, joka syntyy sanasta, äänettömyydestä, toivon vilauksesta. Hän tahtoi rakastaa platoonisesti. Joka päivä kävi hän rouva d'Aiglemontin luona, hengitti samaa ilmaa kuin tämä, jätti tuskin enää hänen taloansa ja seurasi häntä kaikkialle sellaisen rakkaudenhirmuvallan johtamana, joka sekoittaa itsekkäisyytensä mitä täydellisimpään uskollisuuteen. Rakkaudella on oma vaistonsa, se osaa löytää tien sydämeen samalla tavalla kuin mitä heikoin hyönteinen vastustamattomin tahdoin, mitään pelkäämättä menee kukkansa luo. Kun tunne on totinen, ei sen kohtalokaan ole epäilyksenalainen. Eikö nainen saata joutua tuskan kaikkien kauhujen valtaan ajatellessaan elämänsä riippuvan rakastajansa rakkauteensa panemasta suuremmasta tahi pienemmästä määrästä totuutta, voimaa ja sitkeyttä? Mutta toiselta puolen naisen, puolison, äidin on mahdotonta suojella itseänsä nuoren miehen rakkaudelta; ainoa hänen vallassaan oleva keino on lakata näkemästä häntä aavistettuaan sen sydämen salaisuuden, minkä nainen aina arvaa. Mutta tämä askel tuntuu liian ratkaisevalta, jotta nainen ottaisi sen siinä ijässä, jolloin avioliitto painostaa, kiusaa ja väsyttää häntä, jolloin aviollinen uskollisuus on tullut enemmän kuin haaleaksi, vaikkapa hänen miehensä ei olisikaan hylännyt häntä. Jos naiset ovat rumia, ovat he ylpeitä rakkaudesta, joka tekee heidät nuoriksi ja kauniiksi; jos he ovat nuoria ja miellyttäviä, täytyy viettelyksen voida vetää vertoja heidän omalle lumousvoimalleen ja on silloin rajaton; jos he ovat siveellisiä, saa maallinen ylevä tunne heidät löytämään jonkunmoisen sovituksen heidän rakastajiensa vuoksi tekemiensä uhrausten suuruudessa ja tämän vaikean taistelun tuottamassa kunniassa. Kaikki on paulana. Ei ole kyllin lujaa varokeinoa niin voimakkaita kiusauksia vastaan. Sulkeutunut elämä, johon naiset muinoin Kreikassa ja Itämailla olivat velvoitetut ja joka on tullut tavaksi Englannissa, on ainoa kodin puhtauden suojelusvartio, mutta tämän järjestelmän vaikutuksesta katoaa maailman viehätys: yhteiskunta, politiika ja tapojen hienous on silloin mahdoton. Kansojen tulee valita.

Rouva d'Aiglemont huomasi siis pari kuukautta sen jälkeen kun ensi kerran kohtasi Vandenessen, elämänsä olevan lujasti sidotun tämän nuorukaisen elämään; hän ihmetteli, kuitenkaan erityisesti hämmästymättä, huomatessaan itsellään olevan saman maun ja samoja ajatuksia kuin Charlesilla tuntien melkein iloa siitä. Hänkö alistui Vandenessen aatteisiin, vai tämäkö mukautui hänen pienimpiinkin oikkuihinsa? Hän ei tutkinut sitä. Tämä ihmeteltävä nainen oli jo intohimon pyörremyrskyn vallassa ja sanoi itselleen koko sillä väärällä varmuudella, jonka pelko synnyttää:

"Ah, ei, tahdon pysyä uskollisena hänelle, joka kuoli minun puolestani."

Pascal on sanonut: "Epäillä Jumalan olemassaoloa on samaa kuin uskoa." Samalla tavoin taistelee nainen päästäksensä vapaaksi ainoastaan silloin kuin hän on vangittu. Sinä päivänä, jolloin markisitar tunnusti itselleen olevansa rakastettu, myllersivät tuhannet erilaiset tunteet hänessä. Kokemuksen taikausko puhui omaa kieltänsä. Tulisiko hän onnelliseksi? Voisiko hän löytää onnen ulkopuolella niitä lakeja, joiden perusteelle yhteiskunta — oikein tahi väärin — rakentaa siveysoppinsa? Aina tähän saakka ei elämä ollut lahjoittanut hänelle muuta kuin katkeruutta. Onko kahta olentoa yhdistävien siteitten onnellinen ratkaisu mahdollinen, kahta olentoa, joita maailman sopivaisuussäännöt erottavat? Mutta toiselta puolen, voiko onnea ostaa liian kalliisti? Ja ehkä hän vihdoinkin löytäisi onnen, jota oli niin palavasti toivonut ja jonka etsiminen on niin luonnollista. Uteliaisuus puhuu aina rakastajan puolesta. Hänen tätä miettiessään tuli Vandenesse. Hänen läsnäolonsa ajoi järjen yliluonnolliset peikot tiehensä. Jos nämä ovat ne asteettaiset muutokset, jotka ohimeneväkin tunne nuorukaisessa ja kolmikymmenvuotisessa naisessa läpikäy, tulee hetki, jolloin vivahdukset häipyvät, syyt sulautuvat yhdeksi ainoaksi viimeiseksi mietteeksi, joka haihtuu vastustamattomaan haluun väkevöittäen sen. Mitä pitempiaikainen vastustus on ollut, sitä voimakkaampi on rakkauden ääni. Tähän siis lopetetaan lihaskuvion harjoitelma, jos on sallittua lainata ilmaisutapoja maalaustaiteen alalta, sillä tämä kuvaus enemmän selittää kuin maalaa rakkauden vaaroja ja sisällystä. Mutta tästä hetkestä asti lahjoitti joka päivä uusia värejä tälle luurangolle, verhosi sen nuoruuden viehätyksellä, antoi eloa lihaksille, liikuntoa jäsenille, loi siihen loistoa, kauneutta, tunteitten tenhovoimaa ja elämän houkutusta. Charles tapasi rouva d'Aiglemontin miettiväisenä ja hänen läpitunkevalla äänenpainolla, jonka sydämen suloinen lumous tekee niin vastustamattomaksi, kysyttyään: "Mikä teitä vaivaa?" varoi markisitar vastaamasta. Tämä lempeä kysymys ilmaisi täydellistä sielujen sopusointua ja naisen merkillisellä vaistolla ymmärsi markisitar, että valitus tahi salaisen surunsa ilmaiseminen olisi tavallaan ollut loukkaus. Jos jo jokaisella näistä sanoista oli merkityksensä, jonka he molemmat ymmärsivät, mihin kuiluun hän silloin syöksyisikään? Hän tarkasteli sisintänsä kirkkain, tutkivin katsein ja vaikeni. Eikä Vandenessekaan sanonut mitään.

"En voi hyvin", sanoi hän vihdoin säikähtyneenä tämän hetken merkityksestä, — silmien kielen täydellisesti korvatessa voimattomat sanat.

"Rouvani", vastasi Charles hellällä mutta ankarasti liikutetulla äänellä, "ruumis ja sielu kuuluvat yhteen. Jos olette onnellinen, pysytte myös nuorena ja terveenä. Minkätähden kieltäytyisitte vaatimasta rakkaudelta kaikkea, mitä se on riistänyt teiltä? Te luulette elämän olevan lopussa juuri sillä hetkellä, jolloin se alkaa teille. Uskokaa itsenne ystävän huolenpitoon! On suloista olla rakastettu!"

"Olen jo vanha", sanoi hän, "mikään ei senvuoksi voisi olla minulle puolustuksena, jos en edelleen surisi, kuten tähän asti. Tulee rakastaa, sanotte? Ah, en voi enkä saa tehdä sitä. Paitsi teitä ja ystävyyttänne, joka sulostaa elämääni, ei kukaan miellytä minua, ei kukaan voisi haihduttaa muistojani. Vastaanotan ystävän, mutta pakenisin rakastajaa. Tekisinkö sitä paitsi oikein lahjoittaessani särjetyn sydämeni nuoren vaihdoksi, ottaessani vastaan harhakuvia, joihin en enää saattaisi yhtyä, sytyttäessäni toivon onnesta, johon itse en uskoisi tahi jonka pelkäisin kadottavani? Vastaisin ehkä itsekkäisyydestä hänen uskollisuuteensa ja tekisin kylmiä laskuja hänen ollessa tunteellinen. Muistoni loukkaisi hänen onneansa. Ei, näettekös, ensilempeä ei milloinkaan voi korvata. Kuka mies tahtoisikaan tästä hinnasta omistaa sydämeni?"

Nämä sanat, pelottavan mielistelyn läpitunkemat, olivat hänen järkensä viimeinen ponnistus.

"Jos hän menettää rohkeutensa, menettäköön, pysyn silloin yksinäisenä ja uskollisena." Tämä ajatus hiipi hänen sydämeensä ja hän tarttui siihen kuin hukkuva oljenkorteen, jottei virta kulettaisi häntä mukanaan.

Vandenesse kuultuaan tämän tuomion, vavahti tahtomattaan, ja tämä liike vaikutti markisittaren sydämeen enemmän kuin hänen äskeinen kiihkonsa. Naisia liikuttaa juuri enin meissä tapaamansa lempeä hienotunteisuus ja sellaiset jalostuneet tunteet kuin heidän omansa, sillä miellyttävyys ja tunteellisuus ovat heissä totuuden merkkejä. Charles'in ele ilmaisi todellista rakkautta. Rouva d'Aiglemont tunsi kuinka suuri Vandenessen hellyys oli, ja kuinka suuri hänen oma tuskansa. Nuorukainen vastasi kylmäkiskoisesti:

"Kenties olette oikeassa. Uusi rakkaus, uudet surut."

Sitten vaihtoi hän ainetta puhuen joutavista asioista, mutta ollen silminnähtävästi liikutettu, katseli rouva d'Aiglemontia keskitetyllä tarkkaavaisuudella, juurikuin näkisi häntä viimeisen kerran. Vihdoin poistui hän sanoen liikutetulla äänellä:

"Hyvästi, rouvani!"

"Näkemiin!" vastasi hän niin hienosti liehakoiden, kuin ainoastaan harvat naiset osaavat.

Hän ei vastannut mitään ja poistui.

Charles'in poistuttua, hänen tyhjän tuolinsa puhuessa hänestä, sai markisitar tuhansia katumusajatuksia luullen tehneensä väärin. Rakkaus edistyy kuulumattoman nopeasti naisessa silloin kun hän luulee menetelleensä sydämettömästi tahi loukanneensa jaloa sielua. Ei milloinkaan tarvitse pelätä rakastettunsa vääriä tuomioita, ne ovat päinvastoin hyvin hyödyllisiä; naiset lankeevat ainoastaan omaan hyvyyteensä.

"Tie helvettiin on laskettu hyvillä aikomuksilla", ei ole saarnaparadoksi. Muutamia päiviä kului ilman että Vandenesse tuli. Joka ilta hänen tavalliseen käyntiaikaansa odotti markisitar häntä kärsimättömästi ja omantunnon vaivaamana. Kirjoittaa hänelle olisi ollut sama kuin tunnustus; sitä paitsi sanoi aavistus hänen palaavan. Kuudentena päivänä ilmoitettiin hänen tulostaan. Milloinkaan ei hän ollut sellaisella riemulla kuullut hänen nimeänsä mainittavan. Ilonsa oikein säikähytti häntä.

"Te olette rangaissut minua ankarasti", sanoi hän.

Vandenesse katsoi häneen hämmästyksissään.

"Rangaissut?" toisti hän. "Mistä?"

Charles ymmärsi häntä varsin hyvin, mutta tahtoi kostaa kärsimänsä tuskat nyt, kun markisitar arvasi ne.

"Miksi ette tullut eilen?" kysyi markisitar hymyillen.

"Eikö sitten kukaan ole käynyt teillä?" kysyi hän päästäkseen vastaamasta suoraan.

"Herra de Ronquerolles, herra de Marsy ja pikku d'Esgrignon ovat olleet täällä, eräs pari eilen ja muuan tänään aamupäivällä lähes kaksi tuntia. Luulen myös tavanneeni rouva Firmianin ja sisarenne, rouva de Listomèren."

Taaskin surua! Kärsimys, jota eivät voi ymmärtää muut kuin ne, jotka rakastavat tällä tuhoisalla ja hurjalla itsekkäisyydellä, jonka pieninkin ilmaisu on hillitöntä mustasukkaisuutta, lakkaamatonta halua sulkea rakastettunsa pois kaikilta rakkaudelle vierailta vaikutuksilta.

"Mitä tämä merkitsee?" sanoi Vandenesse itsekseen, "hän vastaanottaa vieraita ja puhuu heidän kanssansa sillä aikaa kun minä olen yksin ja onneton!"

Hän salasi surunsa ja hautasi rakkautensa sydämensä pohjalle niinkuin ruumis heitetään mereen. Hänen ajatuksensa olivat sitä laatua, ettei niitä voi tulkita, yhtä nopeita kuin hapot, jotka haihtuessaan kuolettavat. Kuitenkin synkistyivät kasvonsa ja tumma varjo peitti ne. Rouva d'Aiglemont totteli naisellista vaistoaan ottaessaan osaa tähän suruun ymmärtämättä sitä. Hän oli syytön aiheuttamaansa tuskaan. Vandenesse huomasi sen. Hän puhui asemastaan ja mustasukkaisuudestaan juurikuin olettamuksista, joista rakastajat mielellänsä keskustelevat. Markisitar ymmärsi kaikki ja tuli niin syvästi liikutetuksi, ettei voinut pidättää kyyneleitään. Tästä hetkestä alkaen astuivat he rakkauden taivaaseen. Taivas ja helvetti ovat kaksi suurta runoelmaa, ja ne tyylittelevät ne kaksi ainoata pistettä, joiden ympäri olemassa olomme pyörii: ilon ja tuskan. Eikö taivas ole, ja aina ole oleva tunteittemme äärettömyyden kuva, jota ei milloinkaan voi maalata muuta kuin yksityiskohdissaan, sillä onni on yksi. Eikö helvetti esitä surujemme loppumattomia tuskia, joista voimme tehdä runoteoksia, sillä ne kaikki ovat erilaisia?

Eräänä iltana olivat molemmat rakastavaiset kahdenkesken. He istuivat ääneti toistensa rinnalla katsellen taivasta, puhdasta taivasta, jolle auringon viimeiset säteet loivat heikon purppura- ja kultahohteen. Tähän vuorokauden aikaan tuntuu päivän hidas sammuminen herättävän lempeitä tunteita; intohimomme väräjävät suloisesti ja me nautimme keskellä rauhaa jonkin myrskyisen tunteen levottomuudesta. Luonto näyttää meille onnen häälyvissä kuvissa kehoittaen meitä nauttimaan siitä sen ollessa meitä lähellä tahi antaen meidän kaihota sitä, kun se on paennut. Näinä lumouksesta rikkaina hetkinä, tämän valoholvin alla, jonka pehmeät tunnut sulavat yhteen sisällisen tenhon kanssa, on vaikea vastustaa sydämensä ääntä, joka silloin puhuu harvinaisella voimalla, suru kaikkoaa, ilo hurmaa ja lamauttaa meitä. Illan loisto herättää eloon tunnustuksia ja rohkaisee niitä. Äänettömyys tulee vaarallisemmaksi kuin sanat, sen luodessa silmiin niiden heijastamien äärettömien toiveiden koko mahtivoiman. Puhuessa pienimmälläkin sanalla on vastustamaton voima. Eikö olekkin silloin kirkkautta äänessä, purppuraa katseissa? Eikö ole kuin olisi taivas meissä tahi me taivaassa? Kuitenkin puhuivat Vandenesse ja Julia, sillä pari päivää sitten antoi hän kutsua itseään tällä tuttavallisella nimellä samoinkuin itse kutsui häntä Charlesiksi. He puhuivat, mutta keskustelunsa yksinkertainen aine oli kaukana heistä, eivätkä he enää tietäneet mitä sanansa sisälsivät, he kuuntelivat ihastuneina niissä piileviä salaisia ajatuksia. Markisittaren käsi oli Charlesin kädessä ja hän jätti sen hänelle uskomatta sen olevan suosion.

He kumartuivat molemmat eteenpäin katsellakseen suurenmoista maisemaa, täynnä lunta, jäätä ja harmaita varjoja, jotka värittävät mielikuvituksellisten vuorien rinteitä, taulu täynnä räikeitä vastakohtia punertavine liekkineen ja mustine tuntuineen jotka koristavat taivaan verrattomalla, haihtuvalla runoudella, komeita äskensyntyneen auringon kapaloita, kaunis ruumisvuode, mihin se sammuu.

Samassa hipaisi Julian tukka Vandenessen poskea; tuntien tämän keveän kosketuksen vapisi hän ankarasti, Vandenesse vielä kovemmin, sillä molemmat olivat vähitellen tulleet siihen selittämättömään murrostilaan, jolloin lepo tekee mielet niin herkiksi, että pieninkin tapahtuma saa meidät vuodattamaan kyyneleitä ja panee surumielisyyden tulvehtimaan, jos sydän on alakuloisuuteen vaipunut, tahi painaa siihen kulumattomat jäljet, jos se on rakkauden tulitanssin pyörteissä. Julia puristi melkein tahtomattaan ystävänsä kättä. Tämä arka ilmehikäs puristus rohkaisi arkaa rakastajaa. Tämän hetken autuus ja tulevaisuuden toiveet, kaikki suli yhteen ainoaan tunteeseen, ensimäiseen hyväilyyn, siveään ja kainoon suuteloon, minkä rouva d'Aiglemont salli Charlesin painaa poskelleen. Juuri sentähden, että tämä suosio oli niin heikko, oli se mahtava ja vaarallinen. Molempain onnettomuudeksi ei siinä ollut teeskentelyä eikä vilppiä. Se oli kahden jalon sielun keskinäistä ymmärtämystä, sielun, joita eroitti kaikki, mitä kutsutaan laiksi, ja yhdisti kaikki, mikä on houkuttelevaa luonnossa. Tällä hetkellä astui kenraali d'Aiglemont sisään.

"Olemme saaneet uuden ministerin", sanoi hän. "Setänne on uuden kabinetin jäsen. Teillä on siis hyvin hyviä edellytyksiä päästä lähettilääksi, Vandenesse".

Charles ja Julia katsoivat punastuen toisiinsa. Tämä yhteinen kainouden tunne oli uusi side lisää. Heillä molemmilla oli sama ajatus, sama omantunnonvaiva, hirvittävä side, yhtä luja kahden rosvon välillä, jotka juuri ovat tappaneet ihmisen, kuin kahden rakastavaisen välillä, jotka ovat rikoksellisia suutelon perusteella. Täytyi vastata jotain markiisille.

"En tahdo jättää Pariisia", sanoi Charles de Vandenesse.

"Me kyllä tiedämme miks'ette", vastasi kenraali teeskennellen viekkautta, juurikuin olisi keksinyt salaisuuden. "Ette tahdo jättää setäänne, koska tahdotte tulla nimitetyksi hänen pääriarvonsa perijäksi."

Markisitar pakeni omaan huoneeseensa lausuen miehestänsä seuraavat hirmuiset sanat:

"Hän on todellakin liian tyhmä."