Читать параллельно с  Английский  Немецкий  Русский 
< Назад  |  Дальше >
Шрифт: 

Muuan Napoleonin vanhoista käskyläisupseereista, jota me tahdomme nimittää vain markiisiksi tahi kenraaliksi ja joka oli kohonnut tavattomasti arvossa restaurationin aikana, oli muuttanut joksikin aikaa Versailles'iin asuen siellä kirkon ja Barrière de Montreuil'in välillä, Saint-Cloud'iin johtavan tien varrella sijaitsevassa talossa. Hänen hovivirkansa ei sallinut hänen poistua kauemmas Pariisista.

Tämä talo oli muinoin rakennettu jonkun korkean herran tilapäisen lemmenleikin turvapaikaksi ja oli hyvin avara. Se sijaitsi keskellä puutarhaa, joka ulottui yhtä kauvas oikealle ja vasemmalle, eroittaen rakennuksen Montreul'in ensimäisistä taloista ja rajaseudulla olevista mökeistä. Siten saattoi sen omistaja, asumatta liian yksinäisesti, nauttia kaikkia yksinäisyyden mukavuuksia aivan lähellä kaupunkia. Merkillisen ristiriitaisesti kyllä, antoi talon sisäänkäyntiportti ihan tielle, joka ehkä entiseen aikaan ei ollut niin vilkasliikkeinen kuin nyt. Tämä otaksuma näyttää varsin uskottavalta, kun muistaa, että talo sijaitsi aivan lähellä sitä viehättävää huvihuonetta, jonka Ludvig XV rakennutti neiti de Romans'ille, ja että tarkkaavainen katsoja, ennenkuin pääsee taloon, siellä täällä kohtaa useampia "kasinoja". Näiden sekä sisä- että ulkoasu todistavat esi-isiemme hienostuneista irstailuista, esi-isiemme, jotka kuitenkin paljon moititussa siveettömyydessään etsivät salaisuutta ja piilopaikkaa.

Eräänä talvi-iltana oli markiisi vaimoineen ja lapsineen yksin tässä autiossa talossa. Palvelijat olivat saaneet luvan mennä erään toverinsa häihin Versailles'iin, ja kun he arvelivat joulupyhän mainitun seikan yhteydessä olevan heille riittävänä puolustuksena isäntäväen silmissä, uskalsivat he empimättä viipyä juhlassa pitemmän aikaa kuin mitä heille oli myönnetty. Mutta koska kenraali oli tunnettu mieheksi, joka aina järkähtämättömän lujasti piti sanansa, tunsivat nämä viivästyneet kuitenkin tanssiessaan omantunnonvaivoja kun se hetki tuli, jolloin heidän olisi pitänyt olla kotona. Kello oli juuri lyönyt yksitoista, eikä yksikään palvelijoista ollut vielä palannut. Seudulla vallitseva syvä hiljaisuus salli toisinaan kuulla, kuinka kaakkoistuuli vinkui puiden mustien oksien välissä, ulvoi ympäri taloa ja nyyhkytti pitkissä käytävissä. Pakkanen oli niin hyvin puhdistanut ilman, kovettanut maan ja tiet, että kaikki kuului niin kuivan selvästi, jota ilmiötä me aina ihmettelemme. Myöhäisen kapakkavieraan raskaat askeleet tahi Pariisista ajavien vaunujen ratina kaikuivat kovaa, kuuluen paljon pitemmälle kuin tavallisesti. Kiivaat tuulenpuuskat pyörittelivät kuihtuneita lehtiä ilmassa ja pihan kivillä rapisivat ne kuin olisi yö saanut kielen juuri kun sen piti tulla mykäksi. Tämä oli yksi niitä kylmiä iltoja, jotka pakoittavat itsekkäisyytemme hedelmättömiin valituksiin köyhäin tahi matkustavaisten puolesta ja jolloin tunnemme kodin niin suloiseksi. Tällä hetkellä salonkiin kokoontunut perhe ei välittänyt palvelijain poissaolosta enemmän kuin kodittomista ihmisistäkään tahi talviyön säteilevästä runollisuudesta. Mietiskelemättä ja luottaen vanhan soturin suojelukseen, antautuivat naiset ja lapset kotielämän suloisuuteen, jolloin tunteita ei tarvitse peitellä, jolloin hellyys ja kotoinen tunne antavat eloisuutta keskusteluille, katseille ja leikeille.

Kenraali istui, tai oikeammin puoleksi lepäsi korkeassa, leveässä nojatuolissa kamiinin nurkassa. Oivallinen takkavalkea paloi uunissa levittäen tätä miellyttävää lämpöä, joka on merkkinä siitä, että ulkona on hyvin kylmää. Tuolin selkänojan varassa ja hiukan kumartuneena oli hyvän perheenisän pää asennossa, jonka huolettomuus ilmaisi täydellistä rauhaa, suloista mielihyvää. Käsivartensa riippuivat melkein hervottomina nojatuolin sivuilla, ikäänkuin olisi hän nukkunut, täydentäen hyvinvoinnin vaikutelmaa. Hän katseli nuorinta lastaan, tuskin viisivuotiasta poikaa, joka oli puoliksi riisuttu ja joka ei tahtonut antaa äidin kokonaan riisua itseään. Pienokainen juoksi pakoon paitaa ja yömyssyä, joilla markisitar häntä vähä väliä uhkaili. Hänellä oli vielä yllään koruommeltu kauluksensa, nauroi äidilleen, kun tämä kutsui häntä, ja huomasi, että äiti itsekin nauroi hänen lapselliselle uppiniskaisuudelleen. Silloin alkoi hän leikkiä sisarensa kanssa, joka oli yhtä lapsellinen, mutta veitikkamaisempi ja osasi jo puhuakin selvemmin. Hänen soperruksiaan ja hajanaisia ajatuksiaan saattoivatkaan tuskin vanhempansakaan ymmärtää. Pikku Moïna, joka oli kaksi vuotta veljeään vanhempi, aiheutti jo naisellisilla pikku kujeillaan alituisia naurunpurskauksia, jotka puhkesivat äkkiä ja ilman nähtävää syytä. Mutta kun näki heidän molempien piehtaroivan tulen edessä, kainostelematta näyttäen pieniä, palleroisia ruumiitaan, valkeita, pehmeitä jäseniään, toisen vaaleakutrinen pää aivan toisen tummatukkaisen rinnalla punaposkisine kasvoineen, joiden viattomista kuoppasista ilo loisti, silloin ymmärsi varmaankin isä ja erittäinkin äiti näitä pikku sieluja, joilla jo kumpaisellakin oli ominaisuutensa, oma tunnemaailmansa. Nämä molemmat enkelit vilkasvärisine, kosteine silmineen, punaisine poskineen ja valkeine hipiöineen saivat sen pehmeän maton, jolla heittelivät kuperkeikkoja, painiskelivat ja piehtaroivat leikkiessään, kukkaset kalpenemaan. Lepotuolissa, toisessa kamiinin nurkassa, vastapäätä miestänsä istui äiti mukavassa, vapaassa asennossa, punainen kenkä kädessään ja vaatekappaleet hajallaan ympärillänsä. Hänen epäröivä ankaruutensa suli lempeään hymyyn, joka jäi hänen huulilleen. Hän oli nyt noin kolmenkymmenenkuuden vuoden vanha ja vielä kaunis, kiitos piirteitten harvinaisen säännöllisyyden. Lämpö, valo ja onni valoivat tällä hetkellä yliluonnollista loistetta hänen piirteilleen. Hän herkesi usein katselemasta lapsia luodakseen hyväilevän silmäyksen miehensä vakaviin kasvoihin. Kun molempain puolisojen katseet silloin tällöin kohtasivat toisensa, vaihtoivat he äänettömän onnen ja syväin ajatusten tunteita. Kenraalin kasvot olivat hyvin ahavoittuneet. Hänen leveätä, puhdasta otsaansa varjosti pari harmaantunutta hiussuortuvaa. Miehekäs tuli hänen sinisissä silmissään, urhoollisuus, joka kuvastui hänen kuluneitten poskiensa rypyistä, osoittivat hänen kovalla työllä ansainneen sen punaisen nauhan, joka koristi takkinsa nappiläpeä. Tällä hetkellä heijastui molempain lasten viaton ilo hänen lujista, voimakkaista piirteistään, joista kuvaamaton hyvänluontoisuus ja rehellisyys loistivat. Vanha soturi oli tullut lapseksi uudestaan ilman suuria ponnistuksia. Eivätkö sotilaat olekin aina lapsirakkaita? He ovat riittävästi kokeneet elämän onnettomuuksia voidakseen ymmärtää onnettomuuden surullista osaa ja heikkouden etuoikeuksia? Vähän etäämpänä pyöreän pöydän ääressä lampun kirkkaassa valossa, joka kilpaili kahden, kamiinin otsikolla seisovan vahakynttilän heikon valon kanssa, istui kolmentoista vuotias poika käännellen nopeasti ison kirjan lehtiä. Veljensä ja sisarensa kirkuna ei vähintäkään häirinnyt häntä. Kasvonsa osoittivat nuoruuden jännittynyttä mielenkiintoa. Hänen syvän mielenkiintonsa selitti täydellisesti viehättävä ihmeteos "Tuhat ja yksi yötä" sekä hänen lyseolaisen pukunsa. Hän istui liikkumattomana miettivässä asennossa, toinen kyynärpää pöydällä ja pää nojautuneena toiseen käteen, jonka valkeat sormet olivat upotetut hänen ruskeaan tukkaansa. Valo lankesi suoraan hänen kasvoilleen ja koko muu vartalonsa oli varjossa. Näin istuessaan muistutti hän niitä tummia muotokuvia, joissa Rafaël on kuvannut itsensä tarkkaavaisena, miettivänä, uneksien tulevaisuudesta. Tämän pöydän ja markisittaren välillä istui pitkä, kaunis nuori tyttö työskennellen koruompelupuitteitten ääressä, joiden yli hänen päänsä milloin taipui, milloin taas kohosi. Kynttilänvalo loi loistettaan hänen ebenholtsimustalle, taiteellisesti solmitulle tukalleen. Helena jo yksinään oli katsomisen arvoinen näky. Hänen kauneutensa laatu oli merkillinen siinä ilmenevän voiman ja hienouden vuoksi. Vaikka tukkansa oli laitettu yli ympäri päätä, oli se niin tuuhea, ettei totellut kampaa, vaan kiemuroitsi voimakkaasti alas niskaan. Kulmakarvansa piirtyivät tuuheina ja säännöllisinä puhdasta otsaansa vastaan. Olipa ylähuulessaan joku uskaliaisuuden merkkikin, muodostaen keveän, tummahkon varjon hänen hienomuotoisen, kreikkalaisen nenänsä alle. Mutta muotojen houkutteleva pyöreys, muiden piirteitten avoin ilme, hieno, läpikuultava hipiä, huulien hekumallinen pehmeys, kasvojen hieno, soikea muoto ja varsinkin katseensa neitsyeellinen pyhyys, antoi tälle voimakkaalle kauneudelle naisellisen viehätyksen ja tenhoovan kainouden, jota me vaadimme rauhan ja rakkauden enkeliltä. Kuitenkaan ei tässä nuoressa tytössä ollut mitään heikkoa, ja sydämensä mahtoi olla yhtä lempeä, sielunsa yhtä luja, kuin hänen vartalonsa oli uhkea ja kasvonsa miellyttävät. Hän oli yhtä vaitelias kuin veljensä, lyseolainen, ja näkyi vaipuneen sellaisiin onnettomiin tutkisteluihin, jotka usein nielevät nuoren tytön, ja joihin tutkiva isä harvoin voi tunkeutua, eipä äidinkään tutkimuskyky. Sentähden oli mahdoton tietää, johtuivatko ne oikulliset varjot, jotka niinkuin keveät pilvet puhtaalla taivaalla vaelsivat hänen kasvoillaan, valon leikistä vai salaisista suruista.

Mies ja vaimo olivat tällä hetkellä kokonaan unohtaneet molemmat vanhemmat lapsensa. Kuitenkin olivat kenraalin kysyvät katseet useasti liukuneet äänettömän kuvan yli, joka osoitti niiden toiveitten otollista täyttymistä, joita lapsellinen leikki kotitaulun etualalla herätti. Nämä kuviot muodostivat tavallaan elävän runoelman, joka ilmaisi ihmiselämän eri asteita. Salonkia koristavien esineitten loisto, asentojen erilaisuus, samoinkuin näiden pukujen ja värienkin, vastakohtaisuus kasvoissa, joille eri ijät ja valon synnyttämät ääriviivat antoivat luonteenomaisuutensa, kaikki tämä valoi näihin ihmiselämän puoliin rikkautta, jota vaaditaan kuvanveistäjältä, maalaajalta ja kirjailijalta. Hiljaisuus ja talvi, yksinäisyys ja yö painoivat lopuksi majesteetillisuuden leiman tähän ylevään ja samalla lapsekkaaseen sommitelmaan, luonnon valikoittuun teokseen. Avioelämä on täynnä näitä pyhiä hetkiä, joiden kuvaamaton suloisuus johtuu kenties muutamista paremman maailman muistoista. Taivaalliset säteet leviävät varmaankin näiden kohtausten yli, joiden tarkoitus on korvata ihmiselle osa hänen suruistaan, sovittaa hänet olemassaolon kanssa. Näyttää kuin olisi maailmankaikkeus siinä meidän edessämme lumoavassa muodossa, kehittäen esiin suuria perusajatuksiaan, ja yhteiskuntaelämä puolustaen lakejansa puhumalla tulevaisuudesta.

Mutta huolimatta hellistä katseista, joita Helena loi Abeliin ja Moïnaan, kun nämä puhkesivat ilohuutoihinsa, huolimatta onnesta, joka kuvastui hänen ilmehikkäistä kasvoistaan hänen ohimennen tarkastellessa isäänsä, oli kuitenkin syvä alakuloisuus painanut leimansa hänen liikkeisiinsä, asentoonsa ja varsinkin pitkien silmäripsien varjostamiin silmiinsä. Valkeat, voimakkaat kätensä, joiden läpi valo heijastui, luoden niihin läpikuultavan, melkein sulan punerruksen, nämä kädet vapisivat. Yhden ainoan kerran kohtasivat — urkkimatta toisiaan — hänen ja markisittaren katseet toisensa. Nämä molemmat naiset ymmärsivät silloin toisiansa, Helenan katseen ollessa kuivan, kylmän ja kunnioittavan ja äidin synkän ja uhkaavan. Tyttärensä loi pikaa silmänsä alas ompelupuitteisiinsa, veti kiireesti silmäneulaa pitkään aikaan kohottamatta päätään, joka tuntui käyneen hänelle liian raskaaksi kantaa. Mahtoiko äiti olla liian ankara tytärtänsä kohtaan, vai katsoiko hän tämän ankaruuden välttämättömäksi? Kadehtiko hän Helenan kauneutta, jonka kanssa vielä saattoi kilpailla, vaikkakin ainoastaan käyttämällä kaikkia toalettitaidon apukeinoja? Vai oliko tytär yllättänyt hänet ja saanut tietää joitakin salaisuuksia, kuten niin monet tyttäret tekevät silloin kun alkavat ymmärtää asioita, salaisuuksia, jotka tämä näköään niin hartaasti velvollisuuksilleen uskollinen nainen luuli haudatuiksi sydämeensä, niin syvälle kuin hautaan?

Helena oli päässyt siihen ikään, jolloin sielun puhtaus pakoittaa sellaiseen ankaruuteen, että se kohoo yli määrän, jonka rajoissa tunteitten tulee pysyä. On henkilöitä, joiden mielestä erehdykset paisuvat rikoksiksi, mielikuvitusvoima kun vaikuttaa omaantuntoon. Nuoret tytöt liioittelevat usein rangaistuksen ankaruutta sen mukaan kuinka suurena pitävät rikoksia. Hänen entisen elämänsä salaisuus, ehkä vain satunnainen tapaturma, jota hän ensi aikoina ei käsittänyt, mutta jota hänen hieno älynsä, uskonnollisten käsitysten vaikutuksesta varsinkin, liioitteli, näytti viime aikoina romantillisesti ikäänkuin alentaneen häntä hänen omissa silmissään. Tämä muutos alkoi hänessä sinä päivänä, jolloin hän muiden äskettäin julkaistujen ulkomaalaisten näytelmäkappaleiden joukossa oli lukenut Schiller'in kauniin murhenäytelmän "Wilhelm Tell". Toruessaan tytärtään siitä, että tämä oli antanut kirjan pudota lattialle, oli äiti huomannut, kuinka valtavan vaikutuksen Helenan sieluun oli tehnyt kohtaus, jossa tekijä esittää Wilhelm Tell'in, joka vuodattaa yhden ainoan miehen veren pelastaakseen kokonaisen kansan, ja Johan Isänmurhaajan olevan tavallaan heimolaisia. Helena tuli nöyräksi, jumaliseksi, itseensä sulkeutuneeksi, eikä tahtonut enää käydä tanssiaisissa. Milloinkaan ei hän ollut ollut niin rakastavainen isäänsä kohtaan kuin nyt, varsinkin silloin kun markisitar ei nähnyt hänen hyväilevää hellyyttään. Jos Helenan rakkaudessa äitiänsä kohtaan olikin jonkunverran kylmäkiskoisuutta, niin ilmaistiin se niin hienosti, ettei kenraali koskaan ollut huomannut sitä, niin tarkka kuin hän olikin sen yksimielisyyden suhteen, jonka piti vallita hänen perheessään. Ei yhdelläkään miehellä voinut olla kyllin läpitunkevaa silmää voidakseen tutkia näiden molempain naissydämien syvyyttä. Toinen nuori ja jalo, toinen tunteellinen ja ylpeä; ensimäinen täynnä rikasta anteeksiantavaisuutta, toinen hienoutta ja rakkautta. Jos äiti rasitti tytärtään taitavalla naishirmuvallallaan, saattoi tämän huomata ainoastaan uhrin silmistä. Sitä paitsi ainoastaan tapausten kulku herättää tällaisia aivan ratkaisemattomia arveluja. Aina tähän yöhön saakka ei mikään syyttävä valo ollut virrannut näistä molemmista sieluista, mutta heidän ja Jumalan välillä oli varmaankin jokin synkkä salaisuus.

"No, Abel", huudahti markisitar käyttäen hyväkseen silmänräpäystä, jolloin Moïna ja tämän veli olivat väsyneinä vaienneet ja pysyivät hiljaa, "tule nyt poikaseni, sinun täytyy mennä maata"…

Markisitar katsoi ankarana poikaansa asettaen hänet reippaasti polvelleen. "Mitä tämä merkitsee?" sanoi kenraali. "Kello on puoli yksitoista eikä ketään palvelusväestä ole tullut kotiin? Sellaisia viikaria! — Gustaf", lisäsi hän kääntyen poikansa puoleen, "annoin sinulle tuon kirjan vain sillä ehdolla, että panisit pois sen kello kymmenen. Sinun olisi itse pitänyt sulkea se määrätyllä ajalla ja mennä maata kuten olit minulle luvannut. Jos tahdot tulla mainioksi mieheksi, täytyy sinun tehdä sanasi toiseksi uskonnoksesi ja pitää siitä kuin kunniastasi." Fox, eräs Englannin suurimpia kaunopuhujia, oli erittäinkin ihmeteltävä jalon luonteensa takia. Uskollinen annettujen lupausten pitäminen oli hänen etevin ominaisuutensa. Lapsuudessaan oli hänen isänsä, eräs vanhasukuinen englantilainen, antanut hänelle niin voimakkaan muistutuksen, että sen on täytynyt tehdä unohtumattoman vaikutuksen lapsen mieleen. Kun Fox oli sinun ikäisesi, matkusti hän tavallisesti loma-ajoiksi kotiin isänsä luo, jolla, kuten kaikilla rikkailla englantilaisilla, oli iso puisto linnansa ympärillä. Puistossa oli vanha huvihuone, joka piti purettaman ja muutettaman toiseen paikkaan, mistä oli kauniimpi näköala. Lapsethan aina haluavat katsella esineiden hajalle nyhtämistä. Nuori Fox tahtoi vielä pari päivää koululomaa saadaksensa olla mukana huvihuonetta purettaissa, mutta isänsä vaati järkähtämättömästi hänen matkustamaan kouluun sen alkamispäiväksi. Tästä syntyi eripuraisuutta isän ja pojan välille. Äiti, kuten kaikki mammat, piti pikku Foxin puolta. Silloin lupasi isä juhlallisesti pojalleen, odottaa ensi lomaan asti, jolloin vasta huvihuone purettaisiin.

"Fox matkusti kouluun. Isä luuli, että pieni poika, jota opinnot kiinnittivät, unohtaisi koko tapauksen, ja antoi purkaa huvihuoneen ja asettaa sen toiseen paikkaan. Mutta itsepintainen poika ei ajatellut muuta kuin huvihuonetta. Kun hän palasi isänsä luo, oli hänen ensimäinen ajatuksensa mennä katsomaan vanhaa rakennusta. Mutta hän tuli kovin murheellisena takaisin juuri aamiaiselle ruvettaissa ja sanoi isälleen: 'Sinä olet narrannut minua.' Vanha englantilainen aatelismies vastasi hämillään, mutta hyvin arvokkaasti: 'Se on totta poikani, mutta minä tahdon sovittaa vikani. Täytyy välittää sanastaan enemmän kuin rahoistaan. Sillä sanansa pitäminen lahjoittaa varallisuutta, mutta kaikki rikkaudet eivät voisi pyyhkiä pois tahraa, minkä sanansa rikkominen on painanut omaantuntoon.' Isä antoi rakentaa uudestaan vanhan rakennuksen aivan samallaiseksi kuin se oli; ollut. Kun se tuli valmiiksi käski hän purkamaan sen, poikansa katsellessa tätä. Olkoon tämä opetukseksi sinulle, Gustaf."

Gustaf oli tarkkaavaisesti kuunnellut isäänsä ja sulki heti kirjan. Syntyi hetken äänettömyys, jolla aikaa kenraali otti Moïnan, joka taisteli unta vastaan, ja asetti hänet polvilleen. Pikku tyttö antoi väsyneen päänsä vaipua isänsä rinnalle ja nukkui, vaaleat kutrit soluen yli kasvojen. Samassa silmänräpäyksessä kuului kiireellisiä askeleita maantieltä; ja äkkiä herätti kolme kovaa iskua porttiin kaiun koko talossa. Näiden pitkäveteisten iskujen äänen saattoi ymmärtää yhtä hyvin kuin kuolemanvaarassa olevan ihmisen hätähuudon. Pihakoira haukkui raivoisasti. Helena, Gustaf, kenraali ja vaimonsa säpsähtivät ankarasti; mutta Abel, joka vihdoin oli saanut pienen myssyn päähänsä, ja Moïna, eivät heränneet. "Silläpä on kiire!" huudahti kenraali asettaen tyttärensä nojatuoliin.

Hän riensi kiireesti salongista kuulematta vaimonsa pyyntöä:

"Älä mene, ystäväni…"

Markisitar meni makuuhuoneeseensa, otti pari pistoolia, sytytti salalyhdyn, riensi portaille, astui ne salaman nopeudella alas ja saapui pian isolle ulko-ovelle, jonne poikansa oli kiireesti seurannut häntä.

"Kuka siellä?" kysyi kenraali.

"Avatkaa!" vastasi ääni, joka oli puoli tukahtunut hengästyksestä.

"Oletteko ystävä?"

"Kyllä, olen ystävä."

"Oletteko yksin?"

"Olen … mutta avatkaa, he tulevat!"

Eräs mies pujahti sisään portista nopeasti kuin varjo niin pian kuin kenraali oli avannut sen puoliksi. Kenraalin voimatta tehdä vastarintaa pakoitti tuntematon hänet päästämään sen, paiskaten sen voimakkaasti potkaisten kiinni ja asettui päättäväisenä sen eteen juurikuin estääkseen sitä avaamasta. Kenraali kohotti nopeasti pistoolinsa ja lyhtynsä muukalaisen rintaa vastaan, herättääkseen hänessä kunnioitusta ja näki keskikasvuisen, turkkivuoriseen kaapuun puetun miehen, jonkunlaiseen leveään ja pitkään vanhuksenpukuun, mikä ei nähtävästi ollut hänelle tehty. Varovaisuudestako vai sattumalta oli muukalaisen otsa kokonaan hatun peitossa, jonka hän oli sysännyt melkein silmiin asti. "Pankaa pois pistoolinne, herrani"! sanoi hän kenraalille. "En tahdo jäädä luoksenne ilman suostumustanne, mutta jos nyt lähden kohtaa minua kuolema kalleriportilla. Ja mikä kuolema! Te saatte vastata minulle siitä Jumalan edessä. Pyydän vieraanvaraisuutta kahdeksi tunniksi. Ajatelkaa herrani, että niin hartaasti kuin minun pitäisikin rukoilla, pakoittaa hädän hirmuvaltius minut käskemään. Vaadin arabialaista vieraanvaraisuutta. Minun täytyy olla pyhä teille, muuten avatkaa ja antakaa minun kuolla. Teidän täytyy antaa minulle sananne, turvapaikka ja vettä. Oh, vettä!" toisti hän korisevalla äänellä.

"Kuka te olette?" kysyi kenraali ihmetellen sitä kuumeentapaista kiirettä, jolla tuntematon puhui.

"Kuka minä olen? No niin, avatkaa, minä lähden!" vastasi mies, helvetillinen iva äänessään.

Huolimatta taitavuudesta, millä markiisi käänteli lyhtyä, ei hän voinut nähdä muuta kuin alimman osan muukalaisen kasvoista, ja se, mitä hän näki, ei puhunut niin kummallisesti pyydetyn vieraanvaraisuuden hyväksi. Kalmankalpeat poskensa vapisivat, piirteet olivat hirveästi vääntyneet. Hatun syrjän varjossa loistivat silmät kuin kaksi tulen liekkiä, jotka melkein saivat lyhdyn heikon valon kalpenemaan. Kenraalin täytyi kuitenkin vastata.

"Herrani", sanoi hän, "te puhutte niin kummallisesti, että te, jos olisitte minun sijassani…"

"Henkeni on teidän käsissänne!" huudahti muukalainen kauhealla äänellä.

"Kahdeksiko tunniksi?" kysyi markiisi epäröiden.

"Kahdeksi tunniksi!" toisti mies. Mutta äkkiä työnsi hän hattunsa taaksepäin epätoivoisella eleellä, niin että otsansa paljastui ja ikäänkuin tahtoen yrittää viimekerran, katsoi kenraaliin niin terävän kirkkaasti, että se tunki läpi tämän sielun. Tämä katse, täynnä älyä ja tahdonvoimaa, oli kuin välähdys ja vaikutti musertavasti kuin salamanleimahdus; sillä on hetkiä, jolloin ihmiset ovat jonkin käsittämättömän voiman vallassa.

"No, ken lienettekin, olette varmassa turvassa kattoni alla", sanoi talon herra vakavasti, luullen tottelevansa niitä vaistomaisia tunteita, joita ihmiset eivät voi selittää.

"Jumala palkitkoon teitä!" sanoi muukalainen päästäen raskaan huokauksen.

"Onko teillä aseita?" kysyi kenraali.

Vastauksen asemesta avasi muukalainen turkin niin nopeasti, että kenraali tuskin ehti katsahtaakaan siihen, ja levitti sen kiireesti auki. Aseita hänellä ei näkynyt, ja oli puettu kuin nuori mies, joka palaa tanssiaisista. Niin pikaisesti kuin epäluuloinen sotilas olikin tehnyt tutkimuksensa, oli hän kuitenkin nähnyt kylliksi huudahtaakseen:

"Missä hiidessä olette noin tahrinut itsenne lokaan, ulkonahan on aivan kuivaa?"

"Nyt kyselette te jälleen minulta?" vastasi tuntematon ylpeästi.

Silloin huomasi markiisi poikansa ja muisti äsken hänelle antamansa neuvon, kuinka tulee ankarasti pitää antamansa sana. Tästä harmistui hän niin, että sanoi hänelle jotenkin vihaisesti:

"Mitäs nyt, pikku veijari, oletko sinä täällä, vaikka sinun pitäisi olla sängyssäsi?"

"Tulin sentähden, että luulin voivani auttaa teitä, jos vaara uhkaisi", vastasi Gustaf.

"Mene ylös huoneeseesi!" sanoi isä leppyneenä poikansa vastauksesta. —
"Ja te", sanoi hän muukalaiselle, "seuratkaa minua!"

He jäivät vaiti kuin kaksi pelaajaa, jotka epäilevät toisiansa. Vieläpä alkoi kenraali tuntea kamalia aavistuksia.

Tuntematon painoi jo hänen sydäntään kuin painajainen, mutta antamansa valan sitomana johti hän häntä käytävien läpi ylös portaita kotiinsa, päästäen hänet erääseen isoon huoneeseen toisessa kerroksessa aivan salongin yläpuolella. Tätä asumatonta huonetta käytettiin talvisin kuivaushuoneena, se ei ollut missään yhteydessä toisten huoneiden kanssa eikä siellä ollut muuta koristetta koko neljällä kellastuneella seinällä kuin vanha peili, jonka entinen omistaja oli jättänyt kamiinin otsikolle, ja toinen iso peili, jolle ei muutettaessa oltu saatu tilaa, ja joka oli ripustettu vastapäiselle seinälle. Tämän ison ullakkohuoneen lattiaa ei koskaan oltu lakaistu, ilma siellä oli jääkylmä, ja kaksi vanhaa rikkinäistä tuolia olivat ainoina huonekaluina. Asetettuaan lyhdyn kamiinin otsikolle sanoi kenraali:

"Turvallisuutenne vaatii teitä pitämään tätä kurjaa ullakkokamaria suojapaikkananne. Ja koska olen sitoutunut säilyttämään salaisuutenne, sallinette minun sulkea teidät tänne."

Muukalainen taivutti päätään suostumuksen merkiksi.

"Olen pyytänyt ainoastaan turvapaikkaa, teidän sanaanne ja vettä", sanoi hän.

"Minä tuon teille vettä", vastasi markiisi, sulki huolellisesti oven ja lähti hapuilemaan salonkia kohti ottaakseen kynttilän ja mennäkseen itse hakemaan vettä kyökistä.

"No? Mitä nyt?" kysyi markisitar kiihkeästi mieheltään.

"Ei mitään, ystäväni!" vastasi tämä kylmäkiskoisesti.

"Mutta me kuulimme aivan selvästi, että sinä saatoit jotakuta sinne ylös…"

"Helena", vastasi kenraali katsoen tyttäreensä, joka kohotti päätään häntä kohti, "ajattele, että isäsi kunnia riippuu sinun vaiteliaisuudestasi. Sinä et ole kuullut mitään."

Nuori tyttö vastasi nyökäyttämällä myöntävästi päätänsä.

Markisitar tunsi itsensä loukatuksi ja harmistuneeksi siitä tavasta, millä miehensä pakoitti hänet olemaan vaiti. Kenraali otti vesikarahvin ja lasin, ja lähti ylös huoneeseen, missä vieras oli. Siellä näki hän vieraan seisovan lähellä uunia seinää vastaan nojautuneena, paljain päin. Hattunsa oli hän heittänyt tuolille. Vieras ei varmaankaan odottanut tulevansa nähdyksi niin kirkkaassa valossa. Hän rypisti otsaansa ja kasvonsa saivat jännitetyn ilmeen, silmänsä kohdatessa kenraalin läpitunkevan katseen. Mutta pian lauhtuivat hänen piirteensä ja lempein ilmein kiitti hän suojelijaansa. Kun tämä oli asettanut lasin ja karahvin kamiinin reunalle, keskeytti vieras äänettömyyden samalla kun vielä kerran silmäsi kenraalia hehkuvine katseineen.

"Herrani", sanoi hän lempeällä äänellä, jossa ei enää ollut noita entisiä suonenvedontapaisia kurkkuääniä, mutta joka vielä siitä huolimatta ilmaisi sisällistä vavistusta, "te saatatte pitää minua hyvin kummallisena. Antakaa anteeksi oikku, joka on välttämätön! Jos te jäätte tänne, niin pyydän, ettette minun juodessani katso minuun."

Harmistuneena täytyessään aina totella tätä miestä, joka ei miellyttänyt häntä, kääntyi kenraali nopeasti poispäin. Vieras veti taskustaan valkean nenäliinan, kääri sen oikean kätensä ympärille, otti sitten karahvin ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Ajattelematta rikkovansa äänetöntä valaansa, katsoi markiisi koneellisesti peiliin, ja kun hän molempien peilien aseman vuoksi kokonaan saattoi nähdä tuntemattoman, huomasi hän, että nenäliina heti punertui, kun se kosketti vieraan käsiä, jotka olivat aivan veriset.

"Ah, te olette katsonut minuun!" huudahti mies juotuaan ja taas kääriydyttyään viittaansa, ja katsoi kenraalia epäluuloisesti. "Minä olen hukassa, he tulevat, he ovat täällä!"

"Minä en kuule mitään", sanoi markiisi.

"Teillä ei ole syytä kuunnella sellaisella jännityksellä kuin minä."

"Oletteko sitten tapellut kaksintaistelussa, koska olette tällä tavoin veren tahrima!" kysyi kenraali hyvin liikutettuna, saadessaan nähdä, mitä väriä olivat ne isot tahrat, jotka peittivät vieraan pukua.

"Niin, kaksintaistelussa, tehän sanotte sen", vastasi vieras katkerasti hymyillen.

Samassa kuului etäältä useiden hevosten laukkaamista; mutta tämä töminä oli heikkoa kuin ensimäinen aamusarastus. Kenraalin tottunut korva tunsi kuitenkin rykmenttihevosten hyvin harjoitetun tahdin.

"Santarmeja", sanoi hän.

Hän silmäsi tutkivasti vankiaan saadakseen häipymään ne epäilykset, jotka olivat heränneet hänen vastentahtoisen varomattomuutensa takia, otti kynttilän ja lähti takaisin salonkiin. Tuskin oli hän ehtinyt panna avaimen korkealle kamiinin päälle, kun ratsastajain melu alkoi kuulua kovempaa, heidän lähestyessään taloa nopeudella, joka sai hänet vavahtamaan. Hevoset pysähtyivät todellakin talon sisäänkäytävän eteen. Vaihdettuaan muutamia sanoja toveriensa kanssa, astui eräs ratsastajista hevosen selästä, kolkutti ovea ja pakoitti kenraalin avaamaan.

"Herraseni", sanoi korpraali, "ettekö äsken kuullut miehen juoksevan tuonne aitaukselle päin?"

"Aitaukselle päinkö? En."

"Ettekö ole avannut porttia kenellekään?"

"Onko minulla ehkä tapana käydä itse avaamassa?…"

"Anteeksi, herra kenraali, mutta minusta näytti äsken, että…"

"Vai niin," huudahti kenraali vihaisesti, "aiotteko laskea leikkiä minun kanssani? Mitä oikeutta on teillä…"

"Ei mitään, ei mitään, herra kenraali", jatkoi korpraali. "Antakaa anteeksi intomme. Tiedämmehän varsin hyvin, ett'ei Ranskan pääri rupeisi vastaanottamaan murhaajaa keskellä yötä; mutta me olemme niin kiihkeitä saamaan jotain tietoja…"

"Murhaajaa?" huudahti kenraali. "Kuka se on, joka…"

"Vapaaherra de Mauny on juuri äsken tapettu kirveellä", vastasi santarmi. "Mutta murhaajaa etsitään mitä innokkaimmin. Olemme varmat, että hän on näillä seuduin ja me saamme kyllä kiinni hänet. Anteeksi, herra kenraali!"

Santarmi puhui nousten samalla hevosen selkään, niin ettei onneksi voinut nähdä kenraalin kasvoja. Tottunut kun oli kaikkea arvelemaan, olisi hän ehkä voinut saada epäluuloja, jos olisi nähnyt nämä avonaiset kasvot, joissa sielun tunteet niin elävästi kuvastuivat.

"Onko murhaajan nimi tiedossa?" kysyi kenraali.

"Ei", vastasi ratsastaja. "Hän on jättänyt kultarahoja ja seteleitä täynnä olevan kirjoituspöydän, koskematta niihin."

"Kostoa siis", sanoi markiisi.

"Oh, vanhalle ukolle?… Ei, ei, sillä veitikalla oli vain liian kiire ennättääkseen tehdä sen tempun."

Ja santarmi yhtyi tovereihinsa, jotka jo ajoivat täyttä laukkaa kaukana maantiellä. Kenraali seisoi hetkisen hämmennyksen omana, kuten helposti saattaa arvata. Pian kuuli hän palvelijain palaavan kotiin innokkaasti jutellen kulkiessaan. Heidän äänensä kaikuivat tienristeyksestä Montreuil'in luota. Kun he pääsivät perille, alkoi hänen vihansa, joka tarvitsi vain jotakin tekosyytä purkautuaksensa, jyristä kuin ukkonen heidän ylitsensä. Hänen äänensä sai koko talon kaikumaan. Sitten tyyntyi hän äkkiä, kun rohkein ja viekkain heistä, hänen kamaripalvelijansa, puolusti heidän viipymistään selittäen, että heidän saapuessaan Montreuil'iin olivat jotakin murhaajaa etsivät santarmit ja poliisikonstaapelit pidätelleet heitä. Kenraali vaikeni äkkiä. Kun sitten nämä sanat olivat muistuttaneet hänelle, mitä hänen piti tehdä tässä omituisessa asiaintilassa, käski hän kuivasti kaikkein palvelijainsa heti mennä makuulle ja jätti heidät kovasti ihmettelemään, miten helposti hän oli uskonut kamaripalvelijansa valetta.

Mutta sill'aikaa kun tämä tapahtui pihalla, oli eräs näköään vähäpätöinen tapaus muuttanut toisten tässä kertomuksessa esiintyvien henkilöitten aseman. Markiisi oli tuskin poistunut ennenkun markisitar silmäili milloin ullakkohuoneen avainta, milloin Helenaa ja sanoi vihdoin matalalla äänellä, kumartuen tyttärensä puoleen:

"Helena, isäsi on jättänyt avaimen kamiinille."

Nuori tyttö nosti kummastuneena päätään ja katsoi pelästyneenä äitiinsä, jonka silmät kiiluivat kärsimättömyydestä.

"Mitä tarkoitat, äiti?" kysyi hän vapisevalla äänellä.

"Tahtoisin tietää, mitä tuolla ylhäällä tapahtuu. Jos siellä on joku, niin ei hän ole vielä liikkunut. Mene sinne ylös…"

"Minä?" sanoi nuori tyttö kauhistuneena.

"Pelottaako sinua?"

"Ei, äiti, mutta luulin kuulleeni miehen askeleita."

"Jos voisin mennä itse, niin en pyytäisi sinua, Helena", sanoi äiti kylmällä ja arvokkaalla äänellä. "Jos isäsi tulee takaisin eikä näe minua täällä, alkaa hän ehkä etsiä minua, mutta sinun poissaoloasi ei hän huomaa."

"Äiti", vastasi Helena, "jos sinä käsket niin minä menen. Mutta tulen menettämään isäni kunnioituksen…"

"Kuinka niin?" sanoi markisitar ivallisesti. "Mutta koska sinä otat vakavalta kannalta sellaisen, mikä oli vain leikkiä, käsken minä nyt sinun mennä sinne katsomaan. Tässä on avain! Isäsi käskiessä sinun vaieta siitä, mitä täällä nyt tapahtuu, ei hän kieltänyt sinua menemästä tuohon huoneeseen. Mene, ja muista, ettei tytär milloinkaan saa arvostella äitinsä tekoja…"

Lausuttuaan nämä viimeiset sanat loukatun äidin koko ankaruudella, otti markisitar avaimen ja antoi sen Helenalle, joka nousi ylös sanaakaan sanomatta ja poistui salongista.

"Äitini ymmärtää kyllä aina saada häneltä anteeksi, mutta minä, minä olen mennyttä isäni silmissä. Tahtooko äiti sitten riistää minulta isäni rakkauden ja ajaa minut kotoa pois?"

Nämä ajatukset johtuivat äkkiä hänen mieleensä hänen pimeässä kulkiessaan pitkää käytävää, jonka päässä salaperäisen huoneen ovi oli. Hänen saavuttuaan sille, riehuivat hänen ajatuksensa onnettomuutta ennustavassa sekasorrossa. Nämä hämmentyneet ajatukset saivat kuohuksiin tuhannet tunteet, jotka hän tähän saakka oli pitänyt sydämeensä suljettuina. Kenties hän ei enää uskonut onnelliseen tulevaisuuteen, ja tänä kauheana hetkenä epäili elämäänsä. Hän vapisi suonenvedontapaisesti pannessaan avainta reikään ja mielenliikutuksensa kävi niin ankaraksi, että hän sekunniksi pysähtyi laskeakseen kätensä sydämelleen, ikäänkuin olisi voinut tyynnyttää sen syviä, kovia lyöntejä. Vihdoin avasi hän oven. Murhaaja oli varmaankin kuullut saranain narinan.

Vaikka kuulonsa oli hyvin herkkä, seisoi hän melkein kuin kiinninaulattuna seinään, liikkumatonna, ikäänkuin ajatustensa nielemänä. Salalyhdyn levittämä valopiiri loisti heikosti, ja tässä puolihämärässä muistutti hän noita tummia ritarikuvapatsaita, joita aina näkee götiläisten kappelien seinäsyvennyksissä, jonkin mustan haudan ääressä. Kylmät hikipisarat valuivat hänen keltaiselle, leveälle otsalleen. Uskomaton rohkeus loisti näistä lujista piirteistä. Hänen tulisilmänsä näyttivät jäykkinä ja kuivina tuijottavan jotain taistelua, jonka hän oli näkevinään pimeydessä, edessään. Myrskyisiä ajatuksia kuvastui vilaukselta hänen kasvoillaan, joiden luja ja varma ilme osoitti voimakasta sielua. Hänen ruumiinsa, asentonsa, ulkomuotonsa oli sopusoinnussa hänen hurjan neronsa kanssa. Tämä mies oli läpeensä voimaa, kokonaan mahtia, ja hän katsoi pimeyteen, kuin oman kohtalonsa elävä kuva. Kenraali, joka oli tottunut näkemään Napoleonin ympärillä tunkeilevien jättiläisten tarmokkaita kasvoja ja jonka ihmettely ja uteliaisuus oli vallannut, ei ollut huomannut tämän tavattoman miehen ruumiillisia ominaisuuksia. Mutta Helena, joka, kuten kaikki naiset, oli ihmisten ulkomuodon tekemän vaikutuksen alainen, tuli liikutetuksi tästä valon ja varjon, suuruuden ja intohimon sekoituksesta, tästä runollisesta kaaoksesta, joka sai tämän tuntemattoman näyttämään lankeemuksestaan kohoovalta Luciferilta. Äkkiä tyyntyi hänen kasvoistaan kuvastunut myrsky kuin taikaiskusta, ja se selittämätön valta, jonka peruste ja tulos hän oli, kenties itsekään tietämättään, levisi nopeasti hänen ympärilleen, kasvavan tulvan tavoin. Ajatusten virta häipyi hänen otsaltaan samassa silmänräpäyksessä, jolloin piirteensä saivat tavallisen näkönsä. Lumottuna joko tämän kohtauksen ihmeellisyydestä tahi siitä salaisuudesta, mihin tunkeutui, saattoi nuori tyttö nyt ihailla hänen lempeitä ja mieltäkiinnittäviä kasvojaan. Hän seisoi hetkisen hiljaa, tarkoittavan äänettömyyden vallitessa ja levottomuuden omana, joka tähän asti oli ollut tuntematon hänen nuorelle sielulleen. Helena oli ehkä päästänyt huudahduksen tahi tehnyt liikkeen, tahi sitten oli murhaaja palannut ajatusten maailmasta takaisin todellisuuteen ja kuullut, että joku toinenkin oli huoneessa. Hän käänsi päätään sille taholle, missä isäntänsä tytär seisoi, eroitti epäselvästi varjossa tämän nuoren olennon ylevät kasvot ja majesteetillisen vartalon ja luuli häntä varmaankin enkeliksi nähdessään hänen seisovan siinä niin liikkumattomana ja tuskin näkyvänä kuin ilmestyksen.

"Herrani", sanoi hän vapisevalla äänellä.

Murhaaja vavahti.

"Nainen!" huudahti hän lempeästi. "Onko se mahdollista? Menkää pois täältä!" jatkoi hän. "En suo kenellekään oikeutta surkutella itseäni, antaa itselleni anteeksi tahi tuomita itseäni. Tahdon elää yksin. Menkää lapseni!" lisäsi hän hallitsijan eleellä, "olisin kiittämätön siitä palveluksesta, jota tämän talon herra osoittaa minulle, jos antaisin yhdenkään täällä asuvista henkilöistä hengittää samaa ilmaa kuin minä. Minun täytyy alistua maailman lakeihin."

Tämä viimeinen lause sanottiin matalalla äänellä. Samalla kuin hän yhä syvän, sisäisen havaintonsa vaikutuksesta näki edessään ne tuskat, jotka tämä surullinen ajatus herätti, silmäsi hän Helenaa käärmeentapaisella katseella, kosketellen tämän omituisen, nuoren tytön sydämessä kokonaista ajatusten maailmaa, joka tähän asti oli uinaillut hänessä. Oli kuin säde olisi valaissut tuntemattomia maita. Hänen sielunsa oli yllätetty, voitettu, ilman että hänellä olisi ollut voimaa puolustaa itseään tämän miehen katseen magneettista vaikutusvaltaa vastaan, niin tahtomattaan kuin tämä katsoikin häneen. Ujona ja vapisevana lähti hän tiehensä ennättäen takaisin salonkiin silmänräpäystä ennen kun isänsä palasi, niin ettei ehtinyt sanoa mitään äidilleen.

Kenraali oli hyvin vakava ja käveli hiljaa käsivarret ristissä edes takaisin kadulle ja pihalle antavain ikkunain väliä. Vaimonsa vartioitsi nukkuvaa Abelia. Moïna makasi lepotuolissa rauhallisena kuin lintunen pesässään. Vanhin sisar piteli toisessa kädessään silkkivyyhteä, toisessa silmäneulaa ja katseli tuleen. Syvää hiljaisuutta, joka vallitsi salongissa, ulkona ja talossa, keskeyttivät ainoastaan palvelijain hitaat askeleet heidän mennessään toinen toisensa jälkeen makuulle, tahi puoleksi tukahutettu nauru, heidän ilonsa ja hääjuhlan viimeinen kaiku, ja vihdoin ovien narina kun he avasivat niitä mennen kukin omiin huoneisiinsa, puhuivat keskenään ja sitten sulkivat. Muutamia tukahutettuja ääniä kuului vielä vuoteiden luota. Tuoli kaatui kumoon. Vanha kuski yski lievästi. Mutta pian vallitsi kaikkialla syvä hiljaisuus, joka puolen yön aikaan leviää nukkuvaan luontoon. Ainoastaan tähdet tuikkivat. Pakkanen jäyti maan. Ei yksikään olento puhunut, ei liikkunut. Ainoastaan tuli räiskyi, ikäänkuin osoittaakseen kuinka syvä hiljaisuus oli. Montreuil'in kello löi yhtä. Tällä hetkellä kuului heikosti ihmeen keveitä askelia yläkerrasta. Markiisi ja hänen tyttärensä, jotka muistivat varmasti sulkeneensa vapaaherra de Maunyn murhaajan sisälle, luulivat jonkun naisista kävelevän siellä eivätkä ihmetelleet kuullessaan salongin viereisen huoneen ovea avattavan. Äkkiä seisoi murhaaja heidän keskellään. Markiisin hämmästys, äidin kiihkeä uteliaisuus ja tyttären ihmettely saivat aikaan, että hän pääsi melkein keskelle salonkia. Hän sanoi kenraalille ihmeellisen tyynellä ja sointuvalla äänellä:

"Herrani, kaksi tuntia on kulunut."

"Te täällä?" puhkesi kenraali sanomaan. "Kuinka te olette voinut…?"

Ja kauhealla silmäyksellä katsoi hän kysyvästi vaimoaan ja lapsiaan.
Helena sävähti tulipunaiseksi.

"Te", toisti sotilas läpitunkevalla äänellä, "te meidän keskuudessamme! Veren tahraama murhaaja täällä! Te saastutatte tämän huoneen! Menkää, menkää!" lisäsi hän raivostuneena.

Kuultuaan sanan murhaaja päästi markisitar huudahduksen. Mitä taas Helenaan tuli, näytti tämä sana ratkaisevan hänen elämänsä, kasvonsa eivät ilmaisseet pienintäkään ihmettelyä. Hän näytti odottaneen tätä miestä. Hänen häälyvät ajatuksensa olivat saaneet tarkoituksen. Rangaistus, jonka taivas oli säästänyt hänelle hänen syntiensä vuoksi, kohtasi häntä nyt. Nuori tyttö luuli itseään yhtä rikolliseksi kuin tätä nuorta miestä. Hän oli hänen toverinsa, hänen sisarensa. Hän luuli tässä näkevänsä Jumalan käskyn. Pari vuotta myöhemmin olisi järki tehnyt oikeutta hänen omantunnontuskilleen, mutta nyt tekivät ne hänet mielettömäksi. Vieras seisoi siinä liikkumattomana ja kylmänä. Halveksiva hymy näytti leikkivän hänen piirteissään ja punaisilla huulillaan.

"Te annatte kovin vähän tunnustusta minun jalomieliselle käytökselleni teitä kohtaan", sanoi hän verkkaan. "Minä en tahtonut käsilläni koskea lasiin, jossa te tarjositte minulle vettä janoni sammuttamiseksi. En edes tahtonut pestä verisiä käsiäni teidän kattonne alla, ja minä lähden jättämättä rikoksestani muuta" — tätä sanoessaan vääntyivät huulensa — "kuin muiston, ja olen koettava olla jättämättä mitään jälkiä. Vihdoin en tahtonut edes sallia tyttärenne…"

"Tyttäreni!" huudahti kenraali katsahtaen kauhistuneena Helenaan. "Ah, onneton, menkää tahi muuten minä tapan teidät…"

"Kaksi tuntia ei ole vielä ihan täyteen kulunut. Te ette voi tappaa ettekä luovuttaa minua menettämättä kunnioitusta itseänne kohtaan … ja menettämättä minun kunnioitustani."

Nämä viimeiset sanat kuullessaan koetti kenraali mykkänä hämmästyksestä katsoa rikokselliseen, mutta oli pakoitettu luomaan silmänsä alas tuntien itsensä voimattomaksi kestämään tämän katseen sietämätöntä tulta, joka toisen kerran hämmensi hänen sieluansa. Hän pelkäsi pehmenevänsä vielä kerran ja tunsi jo tahtonsa heikkenevän.

"Murhata vanhus! Ettekö sitten milloinkaan ole nähnyt perhettä!" sanoi hän osoittaen isällisellä liikkeellä vaimoansa ja lapsiansa.

"Niin, vanhus", toisti tuntematon ja otsansa rypistyi hiukan.

"Paetkaa!" huusi kenraali uskaltamatta katsoa vieraaseensa. "Liittomme on purettu. En aio tappaa teitä. Ei, en aio milloinkaan saattaa itseäni mestauslavan ruoaksi. Teidän täytyy lähteä, te saatte minut kauhistumaan."

"Tiedän sen", sanoi rikoksellinen tyyneesti. "Ranskassa ei ole paikkaa, mihin rauhallisesti voisin astua, mutta jos oikeus, niinkuin Jumala, voisi tuomita kaiken ansion mukaan, jos se alistuisi tutkimaan, murhaajako vai hänen uhrinsa on suurin peto, jäisin minä ylpeänä ihmisten keskuuteen. Ettekö aavista, että miehen, joka murhataan, on täytynyt tehdä ennen rikoksia? Olen tehnyt itseni tuomariksi ja mestaajaksi, olen korvannut voimattoman inhimillisen oikeuden. Se on rikokseni. Hyvästi, herrani! Huolimatta katkeruudesta, millä olette höystänyt vieraanvaraisuuttanne, tulen muistamaan sitä. Sydämeeni jää vielä kiitollisuuden tunne yhtä ihmistä kohtaan tässä maailmassa, ja se ihminen olette te… Mutta olisin toivonut teidän olleen jalomielisemmän."

Hän astui ovea kohti. Samassa silmänräpäyksessä kumartui nuori tyttö äitinsä puoleen kuiskaten hänelle jotakin.

"Ah!…"

Tämä vaimonsa huudahdus sai kenraalin säpsähtämään kuin olisi nähnyt Moïnan kuolleena. Helena seisoi suorana ja murhaaja oli vaistomaisesti kääntynyt. Hänen kasvoistaan saattoi lukea jonkinlaista levottomuutta tämän perheen puolesta.

"Mikä sinua vaivaa, ystäväni?" kysyi markiisi.

"Helena tahtoo seurata häntä", vastasi tämä.

Murhaaja punastui.

"Koska äitini niin huonosti tulkitsee minulta melkein tahtomattani päässeen huudahduksen", sanoi Helena matalalla äänellä, "niin tahdon täyttää hänen toivomuksensa."

Katsahdettuaan ympärilleen melkein villillä ylpeydellä, loi nuori tyttö alas silmänsä seisoen hiljaa ihmeteltävän kainona käytökseltään.

"Helena", sanoi kenraali, "oletko ollut siellä ylhäällä, huoneessa, mihin olin…?"

"Olen, isäni."

"Helena", kysyi hän äänellä, jota kouristuksen tapainen vavistus tukahutti, "onko tämä ensi kerta, kun näet tämän miehen?"

"On, isäni."

"Silloin on luonnotonta, että haluat…"

"Joskin luonnotonta, niin joka tapauksessa totta, isäni."

"Ah, tyttäreni!…" sanoi markisitar puoliääneen, mutta niin että miehensä kuuli hänet. "Helena, sinä kiellät kaikki ne opetukset kunniasta, kainoudesta, hyveestä, joita olen koettanut istuttaa sydämeesi. Jos tähän asti et ole ollut muuta kuin valhetta, silloin ei sinussa ole mitään kaivattavaa. Tämän miehen siveellinen oivallisuusko sinua houkuttelee? Vai olisiko se tuo rikoksen tehneitä ihmisiä pakoittava mahti…"

"Usko mitä tahansa!" vastasi Helena kylmästi.

Mutta huolimatta hänen tänä hetkenä osoittamastaan mielenlujuudesta, saattoi hänen silmiensä tuli ainoastaan osaksi kuivata hänen kyyneleensä. Vieras ymmärsi äidin sanat nähdessään nuoren tytön kyyneleet, ja hän singahutti kotkankatseensa markisittareen, jota jokin vastustamaton voima pakoitti katsomaan tätä kauheata viettelijää. Mutta kun hänen silmänsä kohtasivat tämän miehen kirkkaat ja säihkyvät silmät, tunsi hän sielussaan puistatuksen, jollaisen me tunnemme nähdessämme käärmeen tahi kosketellessamme Leydenpulloa.

"Ystäväni", huudahti hän miehelleen, "tämä mies on perkele. Hän aavistaa kaikki…"

Kenraali nousi soittaaksensa.

"Hän syöksee teidät perikatoon", sanoi Helena murhaajalle.

Tuntematon hymyili, otti askeleen eteenpäin, torjui markiisin käden, pakoitti hänet kestämään katseen, joka lamautti hänet ja riisti häneltä kaiken voiman.

"Maksan vieraanvaraisuutenne", sanoi hän, "ja niin olemme kuitit.
Säästän teidät tekemästä kunniatonta tekoa ilmiantamalla itse itseni.
Mitä teenkään oikeastaan elämälläni?"

"Voitte katua", vastasi Helena lahjoittaen hänelle samalla toiveen, joka ei voi säteillä muualta, kuin nuoren tytön silmistä.

"En kadu milloinkaan", sanoi murhaaja kirkkaalla äänellä kohottaen ylpeänä päätään.

"Hänen kätensä ovat punaiset verestä", sanoi isä tyttärelleen.

"Olen pesevä ne puhtaiksi", vastasi tämä.

"Mutta", jatkoi kenraali, uskaltamatta osoittaa tuntematonta, "tiedätkö, tahtooko hän edes tietää sinusta?"

Murhaaja astui Helenan luo, jonka kauneus, niin siveä ja kaino kuin olikin, kuitenkin näytti kuin sisällisen valon kirkastamalta, valon, jonka säteet kohottivat ja värittivät pienimmätkin piirteet ja hienoimmatkin viivat hänessä. Mutta katsahdettuaan lempeästi tähän viehättävään olentoon, silmäyksellä, joka sekin loisti kauhistuttavaa hehkua, sanoi hän, ilmaisten kokonaisen tunnemaailman:

"Enkö juuri kieltäytymällä vastaanottamasta uhraustanne osoita rakastavani teitä teidän itsenne vuoksi, samalla kun maksan näiden kahden tunnin elämän, minkä isänne on myynyt minulle."

"Te, te myös työnnätte minut luotanne!" huudahti Helena sydäntä vihlovalla äänellä. "Hyvästi sitten, hyvästi kaikki, lähden tieheni kuollakseni!"

"Mitä tämä tahtoo sanoa?" kysyivät yht'aikaa isä ja äiti.

Helena seisoi äänetönnä, luoden silmänsä alas, ensin tarkasteltuaan markisitarta kaunopuheliaasti kysyvin katsein. Siitä hetkestä saakka, jolloin kenraali vaimoineen oli koettanut kumota sanoin tai teoin tuntemattoman heidän keskuudessaan harjoittamaa kummallista valtaa, ja viimemainitun singahutettua heitä kohti silmistään säihkyvän-häikäisevän valon, olivat he selittämättömän lamaannuksen vallassa. Heidän lumottu järkensä ei voinut paljonkaan auttaa heitä vastustamaan sitä yliluonnollista mahtia, jonka alaiseksi he olivat joutuneet. Ilma oli käynyt heistä raskaaksi, heidän oli vaikea hengittää. Kuitenkaan eivät he tahtoneet syyttää häntä, joka tällä tavoin hallitsi heitä, vaikka sisällinen ääni ilmoittikin heille tämän miehen taikavoiman olevan syynä heidän voimattomuuteensa. Keskellä tätä henkistä hervottomuuttaan aavisti kenraali vaistomaisesti, että hänen tulisi ponnistaa voimiaan koettaakseen vaikuttaa tyttärensä häälyvään järkeen. Hän panikin kätensä tämän vyötäisille ja talutti hänet mukanaan ikkunaloukkoon etäälle murhaajasta.

"Rakas lapseni", sanoi hän matalalla äänellä, "jos jokin omituinen rakkaus äkkiä on syttynyt sydämeesi, niin ovat kuitenkin sinun viaton elämäsi, sinun puhdas ja siveä sielusi antaneet minulle liian monta todistusta sinun luonteestasi, jotta en olisi uskomatta sinulla olevan kyllin voimaa voittaa hetkellinen mielettömyys. Menettelytavassasi piilee siis jokin salaisuus. Mutta sydämeni on täynnä anteeksiantoa, voit uskoa minulle kaikki. Vaikka musertaisitkin sen, osaisin kyllä, lapseni, vaieten kestää kärsimykseni ja säilyttää luottamuksesi vilpittömässä äänettömyydessä. Sano, kadehditko meidän rakkauttamme siskojasi kohtaan? Painaako jokin rakkaussuru sydäntäsi? Puhu, selitä minulle syyt, jotka pakoittavat sinut jättämään perheesi, hylkäämään sen, riistämään siltä sen suurimman viehätyksen, jättämään äitisi, veljesi, pikku siskosi!"

"Isäni", vastasi hän, "en kadehdi enkä myös ole keneenkään rakastunut, en edes teidän ystäväänne, valtiomies Vandenesseen."

Markisitar kalpeni. Hänen tyttärensä, nähdessään sen hillitsi itsensä.

"Eikö minun joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin tule lähteä kodista elääkseni miehen suojeluksessa?"

"Totta kyllä."

"Ja tiedämmekö koskaan", jatkoi hän, "minkälaiseen olentoon sidomme kohtalomme? Luotan tähän mieheen."

"Lapseni", sanoi kenraali korottaen ääntänsä, "sinä et ajattele kaikkia niitä suruja, jotka sälytät minun niskoilleni."

"Ajattelen hänen…"

"Mikä elämä!" huudahti isä.

"Naisen elämä", vastasi nuori tyttö hiljaa.

"Sinä olet kovin viisas!" huudahti markisitar, joka vihdoin sai sanat suuhunsa.

"Kysymykset määräävät minun vastaukseni, mutta jos tahdotte, voin puhua selvemmin."

"Sano kaikki, tyttäreni! … olen äiti."

Nyt katsoi tytär äitiinsä, ja tämä katse sai markisittaren vaikenemaan hetkeksi.

"Helena, olen kestävä nuhteesi, jos sinulla on sellaisia minua vastaan tehtävänä, mieluummin kuin näkisin sinun seuraavan miestä, jota kaikki ihmiset katselevat kammoksuen."

"Näettehän, ilman minua olisi hän yksin."

"Riittää, rouvani!" huudahti kenraali. "Meillä on tästä lähtien vain yksi tytär…"

Hän katsahti Moïnaan, joka yhä nukkui. "Annan sulkea sinut luostariin", lisäsi hän, Helenaan kääntyen.

"Olkoon niin, isäni", vastasi hän epätoivon tyyneydellä. "Voin kuolla siellä. Te ette ole vastuunalainen minun elämästäni ja hänen sielustaan muille kuin Jumalalle."

Syvä hiljaisuus syntyi äkkiä näiden sanojen jälkeen. Tämän kaikkia yhteiskuntaelämän tavallisia tunteita loukkaavan kohtauksen näkijät eivät uskaltaneet katsoa toisiinsa. Äkkiä huomasi markiisi pistoolinsa, otti yhden niistä, viritti sen kiireesti ja tähtäsi vieraaseen. Kuullessaan hanan naksahduksen kääntyi tämä, silmäten tyynin, läpitunkevin katsein kenraalia, jonka käsi herpaantui näkymättömän voiman vaikutuksesta ja retkahti raskaasti alas. Pistooli putosi matolle…

"Tyttäreni", sanoi isä tämän pelottavan taistelun väsyttämänä. "Sinä olet vapaa. Suutele äitiäsi, jos hän sallii sen! Minä en tahdo enää sinua nähdä enkä kuulla puhuttavan sinusta…"

"Helena", sanoi äiti nuorelle tytölle, "ajattele, että joudut köyhyyteen!"

Jonkinlainen koriseva ääni, joka lähti murhaajan leveästä rinnasta, veti kaikkien katseet häneen. Halveksiva ilme kuvastui hänen kasvoistaan.

"Kalliiksi tulee minulle teille osoittamani vieraanvaraisuus!" huudahti kenraali ylös nousten. "Äsken surmasitte vain vanhuksen, täällä tapatte kokonaisen perheen. Mitä tapahtuneekin, tuottaa se onnettomuutta tähän taloon."

"Ja jos tyttärenne tulee onnelliseksi?" kysyi murhaaja katsoen terävästi kenraalia.

"Jos hän tulee onnelliseksi teidän kanssanne", vastasi isä tehden uskomattomia ponnistuksia, "en ole kaipaava häntä."

Helena polvistui ujosti isänsä eteen sanoen hänelle hyväilevällä äänellä:

"Ah, isäni, rakastan ja kunnioitan teitä joko sitten tuhlaatte minulle hyvyytenne aarteita, tai epäsuosiotanne ja ankaruuttanne. Mutta pyydän teitä, älkää antako viimeisten sanojenne olla vihan sanoja!"

Kenraali ei uskaltanut katsoa tyttäreensä. Tällä hetkellä astui vieras esiin ja hymyillen Helenalle hymyä, jossa samalla kertaa oli sekä jotakin perkeleellistä että taivaallista, sanoi hän:

"Te, joka ette kammoksu murhaajaa, te, laupeuden enkeli, tulkaa, koska horjumatta tahdotte pysyä päätöksessänne jakaa kohtaloni."

"Käsittämätöntä!" huudahti isä. Markisitar silmäsi ihmeellisin katsein tytärtänsä ja avasi käsivartensa hänelle. Helena heittäytyi itkien hänen syliinsä.

"Hyvästi!" sanoi hän. "Hyvästi äitini!"

Helena teki rohkeasti merkin vieraalle, joka säpsähti. Suudeltuaan isänsä kättä, suuteli hän kiireesti ja koneellisesti Moïnaa ja pikku Abelia sekä katosi murhaajan seurassa.

"Minne he menevät?" kirkasi kenraali kuullessaan molempien pakolaisten askeleet. "Luulen uneksivani", jatkoi hän kääntyen vaimonsa puoleen, "tässä seikkailussa piilee jokin salaisuus. Sinun pitäisi tietää se."

Markisitarta puistatti.

"Jonkun aikaa", vastasi hän, "on Helena ollut tavattoman kummallinen ja merkillisen kiihkomielinen. Huolimatta kaikista yrityksistäni vastustaa tätä hänen…"

"Tämä ei ole selvää…"

Mutta kun kenraali luuli kuulleensa tyttärensä ja vieraan askeleita puutarhasta, keskeytti hän puheensa ja avasi nopeasti ikkunan:

"Helena!" huudahti hän.

Tämä huuto hävisi yöhön kuin turha ennustus. Kun kenraali päästi tämän huudon, johon kukaan maailmassa ei enää vastannut, mursi hän kuin taikasanalla sen lumouksen, jonka vankina jokin pirullinen voima oli heitä pitänyt. Lämmin puistatus kävi hänen sydämestään hänen päähänsä, hän tuli jälleen tuntoihinsa ja kauheana, kostonhimoisena päästi hän kamalan huudon:

"Apua! Apua!"

Hän riensi kellonvetimelle, nykäsi sitä niin, että se, muutaman kerran omituisesti kilahdettuaan, oli katkeamaisillaan. Kaikki palvelijat heräsivät yhdessä tuokiossa. Itse avasi hän ikkunat kadulle päin, huusi santarmeja, sieppasi pistoolinsa ja ampui, jouduttaakseen ratsastajain ravia, palvelijain nousua ja naapurien tuloa. Koirat tunsivat herransa äänen ja alkoivat haukkua, hevoset hirnuivat ja tömistelivät maata. Hirveä melu syntyi yön hiljaisuudessa. Kenraalin juostessa portaita alas rientääkseen tyttärensä perään, kohtasi hän pelästyneet palvelijat, joita virtaili joka taholta.

"Tyttäreni … Helena ryöstettiin. Juoskaa puutarhaan! Vartioitkaa katua! Avatkaa portti santarmeille! Ottakaa kiinni murhaaja!"

Raivokkaalla voimainponnistuksella katkaisi hän ketjun, jolla iso talonkoira oli kytketty.

"Helena! Helena!" … sanoi hän tälle.

Koira hyppäsi kuin leijona hurjasti haukkuen ja syöksyi puutarhaan niin pikaa, ettei kenraali voinut seurata sitä. Tällä hetkellä kuului hevosten nelistystä kadulta. Kenraali riensi itse avaamaan.

"Korpraali", huusi hän, "joutukaa ottamaan kiinni vapaaherra de Maunyn murhaajaa! He ovat paenneet minun puutarhojeni kautta. Pian, sulkekaa Picardien mäelle vievät tiet… Minä panen toimeen ajon kaikilla tiluksillani, puistoissa ja talossa. Te siellä", sanoi hän palvelijoillensa, "vartioitkaa katua ja koko tietä kalleriportilta aina Versailles'iin asti! Eteenpäin, kaikki!"

Hän aseistautui kamaripalvelijansa tarjoomaan pyssyyn ja syöksyi puutarhaan huutaen koiralle:

"Etsi!"

Pelottava haukunta vastasi hänelle kaukaa, ja hän syöksyi sille taholle, mistä koirien haukunta kuului tulevan.

Kello seitsemän aamulla voitiin huomata, että kaikki santarmien, kenraalin, tämän palvelusväen ja naapurien tiedustelut olivat jääneet tuloksettomiksi. Koira ei ollut palannut. Masentuneena ja jo huolien vanhentamana palasi markiisi salonkiin, joka nyt näytti hänestä autiolta, vaikka muut kolme lastansa olivat siellä.

"Sinä olet ollut hyvin kylmä tytärtäsi kohtaan!" sanoi hän katsoen vaimoonsa. "Tämä on siis kaikki, mitä meille on jäänyt jälelle hänestä", sanoi hän osoittaen neulomapuitteita, joissa näki alotetun kukkasen. "Äsken vielä oli hän täällä, ja nyt kadotettu … kadotettu!"

Hän itki, kätki kasvot käsiinsä ja oli hetkisen ääneti. Hän ei rohjennut tarkastella salonkia, joka äsken vielä oli tarjonnut mitä suloisimman kotoisen onnen näön. Aamuhämärä taisteli sammuvia lamppuja vastaan; kynttilät olivat palaneet ihan rannikkaihin asti. Kaikki oli sopusoinnussa onnettoman isän epätoivon kanssa.

"Tämä on hävitettävä", sanoi hän hetken vaiti oltuaan puitteita osoittaen. "Minä en tahdo enää nähdä mitään, mikä muistuttaa häntä."

Tämä kamala jouluyö, jona markiisi vaimoineen onnettomuudessaan kadotti vanhimman tyttärensä voimatta vastustaa hänen vastentahtoisen viettelijänsä käyttämää omituista vaikutusvaltaa, oli kuin Kohtalon antama varoitus heille. Muuan välittäjä teki vararikon, joka saattoi markiisin häviöön. Hän otti lainan vaimonsa maatiloja vastaan koettaen keinottelulla voittaa takaisin perheelleen koko entisen rikkautensa. Mutta tämä yritys sai vain aikaan että hän taloudellisesti joutui täydelleen tuhon omaksi. Epätoivo pakoitti kenraalin koettamaan kaikkea ja hän siirtyi maasta pois. Kuusi vuotta oli kulunut hänen lähdöstään. Vaikka perheensä hyvin harvoin olikin saanut tietoja häneltä, oli hän nyt kuitenkin, muutamaa päivää ennen kun Espanja tunnusti amerikkalaiset tasavallat riippumattomiksi, ilmoittanut palaavansa kotiin.

Eräänä kauniina aamuna olivat muutamat ranskalaiset kauppiaat espanjalaisella prikilaivalla noin parin penikulman päässä Bordeaux'ista. Matkustajat ikävöivät päästäksensä taas isänmaahansa rikkauksineen, joita olivat hankkineet pitkällä työllä ja vaarallisilla matkoilla Mexikoon tahi Columbiaan. Eräs mies, vaivojen ja huolien vanhentama enemmän kuin hänen ikäänsä nähden olisi soveltunut, seisoi laivan partaaseen nojautuneena nähtävästi välinpitämättömänä siitä näytelmästä, joka avautui ryhmissä kannella seisovien matkustajain silmien eteen. Vältettyään matkan vaarat ja kauniin sään houkuttelemina olivat kaikki menneet ylös kannelle ikäänkuin tervehtiäksensä isänmaata. Useimmat olivat ehdottomasti näkevinään etäisyydestä majakat, Gascogne'n talot, Cordonan tornin sekoittuneina muutamiin taivaanrannalle nouseviin, valkeiden pilvien muodostamiin, mielikuvituksellisiin kuvioihin. Ellei hopeavaahto olisi porissut prikin edessä, ellei pikaisesti häipyvä vako olisi muodostunut sen perään, olisivat matkustajat luulleet olevansa liikkumattomina keskellä valtamerta, niin tyyni oli se. Taivas oli hurmaavan kirkas. Sen holvin syvä sini suli huomaamattomin vivahduksin siniseen veteen muodostaen yhtymäkohdalla viivan, joka kimalteli niin kirkkaasti kuin tähdet. Aurinko pani miljoonat laineenharjat meren aavalla selällä kimaltelemaan, niin että laaja vesi näytti melkein vielä loistavammalta kuin taivaan lakeus. Prikin kaikki purjeet olivat harvinaisen leppeän tuulen jännittämät, ja nämä lumivalkeat kaistaleet, nämä keltaiset, liehuvat liput, tämä touviverkko kuvastuivat ihmeellisen selvästi tätä loistavaa ilman, taivaan ja valtameren taustaa vasten, ilman muita vivahduksia kuin keveiden purjeiden luomat varjot. Kaunis päivä, raitis tuuli, näkyvissä oleva isänmaa, tyyni meri, surunvoittoinen tyrske, kaunis, yksinäinen laiva, purjehtien valtamerta kuin lemmenkohtaukseen rientävä nainen, tämä oli taulu, täynnä sopusointua, kohtaus, jossa ihmissielu saattoi katsella muuttumattomia avaruuksia liikuntoa täynnä olevasta näkökohdasta. Siinä oli omituinen yksinäisyyden ja elämän, hiljaisuuden ja melun vastakohtaisuus ilman että saattoi tietää, missä oli melua tahi elämää, tyhjää olemattomuutta tahi hiljaisuutta. Ei myöskään yksikään ihmisääni rikkonut tätä taivaallista lumousta. Espanjalainen kapteeni, matruusit, ranskalaiset, kaikki istuivat tahi seisoivat vaipuneina uskonnolliseen hurmaukseen, muistojensa täyttäminä. Ilmassa oli raukeutta. Nämä onnelliset kasvot puhuivat täydellistä menneitten kärsimysten unhotusta; nämä miehet keinuivat rauhallisessa laivassa kuin kultaisessa unelmassa. Vanha matkustaja, joka seisoi laivan partaaseen nojautuneena, katsahti kuitenkin toisinaan taivaanrantaan jonkunlaisella levottomuudella. Hänen piirteissään oli luettavana kohtalon uhmaa, oli kuin olisi hän pelännyt ei saavansa kyllin pian laskea jalkaansa Ranskanmaan pinnalle. Tämä mies oli markiisi. Onni ei ollut ollut kuuro hänen epätoivoisille huudoilleen ja ponnistuksilleen. Viisivuotisten ponnistusten ja vaivalloisen työn jälkeen oli hän huomannut olevansa melkoisen omaisuuden omistaja. Kärsimättömyydessään saada jälleen nähdä maansa ja tuoda onni mukanansa perheelleen, oli hän seurannut muutamain ranskalaisten kauppiasten esimerkkiä Havannassa astuessaan heidän kanssansa tähän espanjalaiseen alukseen, jonka piti purjehtia Bordeaux'hon. Hänen mielikuvituksensa, joka oli väsynyt aavistamaan pahaa, maalaili kuitenkin hänen ajatuksiinsa mitä suloisimpia entisen onnen kuvia. Kaukaa nähdessään mantereen ruskean rajaviivan, luuli hän näkevänsä vaimonsa ja lapsensa. Hän oli olevinaan kodissaan, kotilieden ääressä ja tunsi, että häntä siellä hellittiin ja hyväiltiin. Hän näki edessään Moïnan, josta oli tullut suuri ja kaunis, uhkea nuori tyttö. Kun tämä hänen mielikuvituksensa esiintuoma taulu oli muuttunut niin eläväksi kuin todellisuus itse, kyyneltyivät hänen silmänsä ja salatakseen liikutustaan tarkasteli hän epäselvää taivaanrantaa vastapäätä sitä sumuista juovaa, jonka rannikko muodosti.

"Se se on…" sanoi hän, "se seuraa meitä!"

"Mikä se on?" huusi espanjalainen kapteeni.

"Laiva", vastasi kenraali matalalla äänellä.

"Minä näin sen jo eilen", vastasi kapteeni Gomez.

Hän katseli ranskalaista tutkien.

"Se on koko ajan ajanut meitä takaa", kuiskasi hän kenraalille.

"Enkä minä ymmärrä, miks'ei se ikänä saavuta meitä", jatkoi vanha sotilas, "sillä se on parempi kuin meidän kirottu 'Saint Ferdinandimme'."

"Sille on voinut tapahtua jotain, ehkä vuoto…"

"Se saavuttaa meidät!" huudahti ranskalainen.

"Se on kolumbialainen merirosvolaiva", kuiskasi kapteeni.

"Meillä on vielä kuusi penikulmaa maihin, ja tuuli helpottaa."

"Se ei purjehdi, se lentää, ikäänkuin tietäisi että parin tunnin perästä on saaliinsa luisunut käsistään. Mikä julkeus!"

"Tämä!" huudahti kapteeni. "Oh, ei sen nimi olekaan suotta 'Othello'. Joku aika sitten ampui se upoksiin muutaman espanjalaisen fregattilaivan, vaikkei sillä ole muuta kuin kolmekymmentä kanuunaa! Minä en pelännyt muuta kuin tätä, sillä tiesin sen oleskelevan ja risteilevän Antillein luona… Ah", jatkoi hän vaiettuaan hetkisen, jolla aikaa katseli laivansa purjeita, "tuuli yltyy, me ehdimme perille. Meidän täytyy ehtiä, 'Pariisilaisen' kanssa ei ole leikittelemistä."

"Mutta se ehtii myös", vastasi markiisi.

"Othello" oli nyt melkein vain kolmen penikulman päässä. Vaikka miehistö ei ollut kuullutkaan markiisin ja kapteeni Gomezin keskustelua, oli tämän purjelaivan näkeminen houkutellut useimmat matruuseista ja matkustajista paikalle, missä molemmat keskustelijat seisoivat; mutta melkein kaikki pitivät prikiä kauppalaivana tarkastellen sitä mielenkiinnolla, kunnes äkkiä muuan matruusi huudahti voimakkaalla äänellä:

"Pyhän Jakobin kautta! Me olemme hukassa, se on se pariisilainen kapteeni…"

Tämä kauhea nimi levitti pelkoa ja kammoa laivaan ja syntyi sanomaton sekasorto. Espanjalainen kapteeni sytytti sanoillaan hetkellisen rohkeuden matruuseihinsa. Koska hän tahtoi hinnalla millä hyvänsä ehtiä maihin, välttääksensä vaaran, koetti hän kiireesti virittää kaikki purjeensa, sekä pienet että suuret, oikealla ja vasemmalla puolella, tarjotakseen tuulelle niin suuren purjepinnan kuin vain raakapuut kestivät. Mutta näitä liikkeitä ei suoritettu vaikeuksitta. Miehistöltä luonnollisesti puuttui tuo erinomainen täsmällisyys, joka sotalaivoilla on niin ihmeellinen. Vaikka "Othello" lensi kuin pääskynen, kiitos purjeiden, näytti kuitenkin siltä, kuin voittaisi se niin vähän, että ranskalaisparat täytti iloinen toivo. Äkkiä, juuri kuulumattomilla ponnistuksilla suoritettujen taitavien liikkeiden jälkeen, joihin Gomez itse otti osaa sanoin ja elein, muuan perämies, väärällä, varmasti tahallisella tempulla käänsi prikilaivan poikkipäin. Purjeet, joita tuuli pieksi sivultapäin, alkoivat hulmuta niin kiivaasti, että priki peräytyi, nokat katkesivat ja laiva joutui täydellisesti ohjattomaksi. Rajaton raivo valtasi kapteenin. Hän kalpeni purjeitaankin valkoisemmaksi. Yhdellä hyppäyksellä karkasi hän perämiehen kimppuun ja tavoitti häntä tikarillaan niin kiivaasti, että iski harhaan ja syöksi hänet sen sijaan mereen. Sitten tarttui hän peräsimeen koettaen hälventää sitä kauheata sekasortoa, joka oli saanut aikaan sekaannusta hänen hyvällä ja rohkealla laivallaan. Epätoivon kyyneleet valuivat hänen silmistään, sillä me suremme enemmän kavallusta, joka hävittää sen, minkä olimme taitavuudellamme saavuttaneet, kuin äkillistä kuolemaa. Mutta mitä enemmän kapteeni kiroili, sitä vähemmän oli hän herra laivallaan. Hän ampui itse hätälaukauksen siinä toivossa, että rannalta kuultaisiin häntä. Samassa vastasi vimmatun nopeasti kiitävä rosvolaiva tykinlaukauksella, jonka kuula putosi kymmenen kaapelimitan päähän "Saint Ferdinandista".

"Taivas ja helvetti!" huusi kenraali, "se oli hyvin tähdätty! Heillä on oivallisia tykkejä!"

"Oh, milloin tuo puhuu, täytyy toisten olla vaiti, nähkääs!" vastasi eräs matruusi. "Pariisilainen ei pelkäisi englantilaistakaan laivaa…"

"Kaikki on hukassa!" huusi kapteeni epätoivoisena. Hän oli katsonut näköputkellaan eikä nähnyt mitään apua tulevan rannikolta päin… "Me olemme etäämmällä Ranskasta kuin luulin…"

"Minkätähden olla epätoivossa?" virkkoi kenraali. "Ovathan kaikki matkustajanne ranskalaisia, he ovat vuokranneet laivanne. Tämä merirosvo on pariisilainen, sanotte? No, nostakaa sitten valkoinen lippu, ja…"

"Ja hän ampuu meidät upoksiin", vastasi kapteeni. "Hän kykenee mihin tahansa, kun vaan on kysymyksessä rikkaan saaliin anastaminen!"

"Ah, sehän on merirosvo…"

"Merirosvo!" sanoi yksi matruuseista vihaisesti. "Oh, hänellä on kaikki selvillä tahi osaa hän laittaa niin, että näyttää siltä…"

"No niin", huudahti kenraali nostaen silmänsä taivasta kohti, "silloin saamme tyytyä kohtaloomme!"

Ja hänellä oli vielä kyllin voimaa pidättää kyyneleensä.

Juuri kun hän oli sanonut tämän lensi toinen, paremmin tähdätty tykinkuula, ja lävisti "Saint-Ferdinand'in" rungon.

"Laskekaa sivuun!" sanoi kapteeni surullisella äänellä.

Ja matruusi, joka oli puolustanut pariisilaisen rehellisyyttä, auttoi hyvin ymmärtäväisesti tässä epätoivoisessa hommassa. Miehistö odotti tappavan pitkän puolisen tuntia, mitä syvimmän hämmennyksen vallassa. "Saint-Ferdinand'illa" oli neljä miljoonaa piasteria, minkä summan näiden viiden matkustajan omaisuus teki, siitä kenraalin osaa yksitoistasataatuhatta frangia. Vihdoin näkyi "Othellosta", joka nyt oli kymmenen pyssynlaukauksen päässä, selvästi kahdentoista tykin ammottavat kidat, valmiina purkamaan tulta. Se lähestyi kuin tuulen kantamana, minkä paholainen vasituisesti sen vuoksi antoi puhaltaa; mutta kokeneen merimiehen silmä saattoi helposti keksiä tämän nopeuden salaisuuden. Ei tarvinnut muuta kuin silmänräpäyksen katsoa laivan korkeussuhdetta, sen soikeata, kapeata runkoa, korkeita mastoja, purjeiden muotoa, ihmeteltävän keveätä taklausta, sitä mestarillista taitavuutta, millä laivaväki kuin yksi mies hoiti valkoista purjepintaa. Kaikki ilmaisi uskomatonta voiman varmuutta tässä solakassa puu-olennossa, joka oli yhtä nopea, yhtä älykäs kuin juoksija tahi petolintu. Rosvolaivan miehistö oli äänetön ja vastarinnan varalta valmis hyökkäämään kauppalaivaraukkaan, joka onneksi pysyttelihe hiljaa, kuin opettajan pahanteossa yllättämä koulupoika.

"Meillä on tykkejä!" huudahti kenraali puristaen espanjalaisen kapteenin kättä.

Tämä katsoi vanhaa soturia rohkeutta ja epätoivoa ilmaisevalla katseella ja sanoi:

"Entäs miehiä?"

Markiisi tarkasteli "Saint-Ferdinand'in" miehistöä ja vavahti. Neljä kauppiasta seisoi siinä kalpeina ja vapisevina, sillä välin kun matruusit eri ryhmissä näkyivät neuvottelevan, mille kannalle asettua "Othelloon" nähden. He katselivat rosvolaivaa ahneella uteliaisuudella. Perämies, kapteeni ja markiisi olivat ainoat, jotka, katsellen toisiansa tutkivin silmäyksin, vaihtoivat rohkeita ajatuksia.

"Ah, kapteeni Gomez, olen kerran ennen jättänyt hyvästit maalleni ja omaisilleni sydän täynnä surua. Pitääkö minun nyt vielä kerran jättää heidät juuri kun tuon mukanani lasteni ilon ja onnen?"

Kenraali kääntyessään poispäin antaakseen raivon kyynelten valua mereen, huomasi perämiehen, joka ui rosvolaivaa kohti.

"Tällä kertaa", vastasi kapteeni, "saatte varmasti sanoa heille hyvästit ainiaaksi."

Ranskalainen sai espanjalaisen ihmettelemään luomalla häneen hämmästyneen silmäyksen. Nyt olivat molemmat laivat melkein vieretysten, ja kun kenraali näki vihollisen miehistön, uskoi hän Gomez'in onnetonta ennustusta. Kolme miestä seisoi joka tykin vieressä. Kun näki heidän atleettimaiset vartalonsa, kovat piirteensä ja voimakkaat, paljaat käsivartensa, olisi voinut otaksua heitä pronssipatsaiksi. Kuolemakaan ei olisi voinut kaataa heitä kumoon. Matruusit olivat keveästi aseistettuja, notkeita, sitkeitä ja voimakkaita ja seisoivat siinä liikkumattomina. Kaikki nämä tarmokaspiirteiset kasvot olivat auringon päivetyttämät, työn karaisemat. Heidän silmänsä kiilsivät kuin tulikipinät todistaen selviä päitä ja helvetillisiä nautintoja. Kannella, joka oli mustanaan miehiä ja hattuja, vallitseva syvä hiljaisuus todisti taipumatonta tarmoa, jolla jokin mahtava tahto taivutteli näitä ihmisdemooneja. Päällikkö seisoi isonmaston juurella käsivarret ristissä, aseettomana, vain kirves jalkojensa juuressa. Auringon suojana piti hän päässään leveälaitaista huopahattua, joka varjosti hänen kasvojansa. Niinkuin herransa edessä makaavat koirat katsoivat tykkimiehet, matruusit ja sotilaat väliin kapteeniansa ja väliin kauppalaivaa. Kun molemmat laivat hipaisivat toisiaan, herätti tärähdys merirosvon uinailustaan ja hän sanoi hiljaa kaksi sanaa nuorelle upseerille, joka seisoi parin askeleen päässä hänestä.

"Asettakaa kiinnityshaat!" huusi luutnantti.

Ja "Saint-Ferdinand" kiinnitettiin "Othelloon" ihmeteltävällä tarkkuudella. Merirosvon matalalla äänellä antamien käskyjen mukaan, jotka luutnantti toisti, kulkivat miehet, kukin tuntien ennakolta määrätyn tehtävänsä, vallatun laivan kannelle, niinkuin seminaarilaiset menevät messuun, sitoivat matruusien ja matkustajain kädet ja anastivat aarteet. Tuokiossa olivat piastereita täynnä olevat tynnyrit, elintarpeet ja laivaväki viedyt "Saint-Ferdinand'ista" "Othelloon". Kenraali luuli näkevänsä unta kun hän kädet sidottuina huomasi olevansa heitetty tavarapakkojen päälle kuin mikäkin kauppatavara. Merirosvo, hänen luutnanttinsa ja muuan, nähtävästi perämiehenä toimiva matruusi, olivat neuvotelleet keskenään. Kun tämä hyvin lyhyt neuvottelu oli loppunut, vihelsi matruusi miehiä. Hänen käskystään hyppäsivät he "Saint-Ferdinand'iin", kiipesivät taklaukselle ja alkoivat riistää sen raakapuita, purjeita ja köysivarustuksia yhtä nopeasti kuin sotamies taistelutantereella riisuu kuolleen toverinsa, jonka saappaat ja lakki ovat hänen himonsa esineitä.

"Me olemme hukassa", sanoi espanjalainen kapteeni kylmästi kenraalille. Hän oli tutkinut näiden kolmen johtajan eleitä neuvottelun kestäessä ja matruusien liikkeitä ennenkuin nämä ryhtyivät säännönmukaiseen prikin ryöstöön.

"Kuinka?" kysyi kenraali kylmästi.

"Mitähän te sitten haluaisitte, että heidän pitäisi tehdä meille?" vastasi espanjalainen. "He ovat varmaan ymmärtäneet, että kävisi hyvin vaikeaksi myydä 'Saint-Ferdinand'ia' Ranskan tahi Espanjan satamissa, ja aikovat porata sen upoksiin, jottei heidän tarvitsisi nähdä vaivaa siitä. Ja luuletteko, että he viitsisivät elättää meitä, kun eivät tiedä, mihin satamaan voisivat laskea meidät maihin?"

Tuskin oli kapteeni lausunut nämä sanat, kun kenraali kuuli kauheata melua, jota seurasi kumea ääni, johtuen useiden ruumiiden mereen heittämisestä. He kääntyivät eivätkä nähneet enää noita neljää kauppiasta. Kahdeksan hurjanaamaisen tykkimiehen käsivarret olivat vielä kohotettuina, kenraalin säikähtyneenä tarkastellessa heitä.

"Mitäs minä sanoin?" huomautti espanjalainen kapteeni kylmästi.

Markiisi nousi nopeasti ylös. Meren pinta oli taas tyyntynyt, hän ei voinut edes eroittaa paikkaa, mikä oli niellyt hänen onnettomat toverinsa. Juuri nyt kierittelivät varmaankin laineet heitä sinne tänne, kädet ja jalat sidottuina, elleivät kalat jo olleet ahmineet heitä ruoaksensa. Parin askeleen päässä hänestä seisoivat uskoton perämies ja "Saint-Ferdinand'in" matruusi, joka juuri oli ylistänyt pariisilaisen kapteenin mahtia. He olivat nyt yhtyneet merirosvoihin ja osoittivat näille keitä prikilaivan matruuseista pitivät sopivina liittää "Othellon" miehistöön. Kaksi laivapoikaa meni sitomaan muiden jalkoja huolimatta näiden kauheista kirouksista. Kun vaali oli toimitettu, tarttuivat nuo kahdeksan tykkimiestä tuomittuihin ja heittivät heidät vähääkään arkailematta mereen. Merirosvot katselivat ilkeällä uteliaisuudella, miten eri tavalla miehet putosivat, heidän vääristyneitä kasvojaan ja viimeisiä tuskiaan, ilman että kasvonpiirteensä olisivat ilmaisseet pilkkaa, ihmettelyä tai sääliä. Se oli heistä aivan yksinkertainen tapaus, jollaisiin he olivat tottuneet. Molemmat vanhimmat katselivat mielihyvällä, synkästi ja ankarasti hymyillen, täysinäisiä piasteritynnyreitä suurmaston ympärillä. Kenraali ja kapteeni Gomez istuivat tavarapakalla neuvotellen keskenään hiljaa, synkin katsein. Pian olivat he ainoat eloonjääneet "Saint-Ferdinand'in" laivaväestä. Molempain urkkijain espanjalaisesta miehistöstä valitsemat seitsemän matruusia olivat jo ilomielin muuttuneet perulaisiksi.

"Mitä inhoittavia roistoja!" huudahti äkkiä kenraali. Jalo halveksuminen sai hänet unohtamaan sekä surun että varovaisuuden.

"He tottelevat välttämättömyyttä!" vastasi Gomez kylmästi. "Jos vielä kerran tapaisitte jonkun näistä miehistä, ettekö pistäisi miekkaanne läpi hänen ruumiinsa?"

"Kapteeni", sanoi luutnantti kääntyen espanjalaiseen, "pariisilainen on kuullut puhuttavan teistä. Te olette", sanoi hän, "ainoa mies, joka tarkoin tuntee Antillein ympäristön ja Brasilian rannikon purjehdusväylät. Tahdotteko…?"

Kapteeni keskeytti nuoren luutnantin puheen halveksivalla huudahduksella ja vastasi:

"Aion kuolla kuin merimies, kuin uskollinen espanjalainen ja kristitty … ymmärrättekö?"

"Mereen!" huusi nuori mies.

Tämän käskyn kuultuaan ottivat tykkimiehet Gomez'in haltuunsa.

"Te olette pelkurimaisia heittiöitä!" huusi kenraali tahtoen estää noita molempia merirosvoja.

"Ystäväni", sanoi luutnantti hänelle, "malttakaa mielenne! Jos punanen nauhanne onkin tehnyt jonkinlaisen vaikutuksen meidän kapteeniimme, en ainakaan minä missään tapauksessa aio välittää siitä… Me kyllä vielä puhummekin keskenämme vähän ajan perästä."

Samassa ilmoitti kenraalille kumea kolina, mihin ei pienintäkään valitusta sekoittunut, että urhoollinen Gomez oli kuollut kuin merimies ainakin.

"Omaisuuteni tahi kuolema!" huusi hän kauhean vihan vimmassa.

"Ah, te olette järkevä!" vastasi merirosvo ivallisesti. "Voitte olla aivan varma saavanne jotain meiltä…"

Luutnantin annettua merkin, tarttui kaksi matruusia kenraaliin sitoakseen tämän jalat. Mutta hän lyödä läimäytti heitä odottamattoman rohkeana, veti äkkiarvaamatta, pikaisella liikkeellä, luutnantin sivulta miekan ja alkoi heiluttaa sitä notkeasti kuin vanha ratsuväenkenraali ainakin, joka osaa ammattinsa.

"Ah, te senkin rosvot! Ette heitäkään Napoleonin vanhaa soturia veteen kuin simpukkaa!"

Pistoolin laukaus, joka melkein hipaisi uppiniskaista ranskalaista, veti pariisilaisen huomion puoleensa hänen ollessaan taklingin, jonka oli käskenyt ottaa "Saint Ferdinandista", siirtämishommia valvomassa. Hän tuli aivan tyynesti, tarttui rohkeaan kenraaliin takaapäin, nosti hänet nopeasti ylös, kantoi laivan laidalle ja aikoi heittää mereen kuin kuluneen pyöröpuun. Samassa hetkessä huomasi kenraali tyttärensä viettelijän hurjat silmät. Isä ja vävy tunsivat äkkiä toisensa. Ikäänkuin ei kenraali painaisi vähääkään, muutti kapteeni liikkeensä suunnan, ja sen sijaan, että olisi heittänyt mereen, laski hänet maston viereen. Mutinaa kuului kannelta, mutta merirosvo loi silmäyksen väkeensä ja silmänräpäyksessä syntyi mitä syvin hiljaisuus.

"Tämä on Helenan isä", sanoi kapteeni selvällä ja lujalla äänellä. "Voi sitä, joka ei kunnioita häntä!"

Iloinen eläköön-huuto raikui suostumukseksi kohoten taivasta kohti kuin kirkkorukous, kuin Te Deum'in ensimäiset säveleet. Laivapojat heilauttelivat itseään taklauksella, matruusit heittivät lakkinsa ilmaan, tykkimiehet polkivat jalkojaan, kaikki liikkuivat, kirkuivat, vihelsivät, kirosivat. Tämä kiihkoisa ilonpurkaus teki kenraalin synkäksi ja levottomaksi. Hän luuli tämän tunteen johtuvan jostakin kauheasta salaisuudesta, ja ensimäinen huutonsa, saatuaan takaisin puhelukykynsä, oli: "Tyttäreni! Missä on tyttäreni!" Merirosvo loi kenraaliin muutaman niistä syvistä silmäyksistä, jotka aina, tietämättä miksi, saivat rohkeimmankin sielun hämmennykseen. Tämä teki hänet mykäksi, matruusien suureksi mielihyväksi, jotka mielellään näkivät johtajansa käyttävän valtaansa kaikkien ihmisolentojen yli. Hän seurasi kenraalia portaille, antoi hänen astua niitä alas, vei hänet muutaman kajuutan ovelle, avasi sen nopeasti ja sanoi:

"Täällä hän on!"

Sitten katosi hän jättäen vanhan sotilaan hämmästyksiin hänen silmiensä eteen avautuneen taulun vuoksi. Kuultuaan ovea niin kiivaasti avattavan, oli Helena noussut sohvalta, jolla lepäsi. Hän huomasi markiisin ja päästi ihmettelyhuudon. Tytär oli niin muuttunut, että vain isän silmä saattoi tuntea hänet. Troopillinen aurinko oli rusketuttanut hänen kasvojensa hipiän, kaunis ja omituinen värisävy antoi niille itämaalaisen, runollisen ilmeen, ja kaiken yllä leijaili piirre suuruutta, majesteetillista lujuutta, syvää tunnetta, jonka täytyi vaikuttaa kovimpaankin sieluun. Hänen pitkä, tuuhea tukkansa valui suurina kiehkuroina jalomuotoiselle kaulalleen lisäten kasvojensa tekemää voiman ja ylpeyden vaikutusta. Käytöksessään ja liikkeissään osoitti Helena valtansa vaikuttamaa tietoisuutta. Riemuitseva tyytyväisyys laajensi kevyesti hänen ruusunpunervia sieraimiaan ja tyyni onni kuvastui hänen kauneutensa kaikista yksityiskohdista. Hänessä oli samalla kuvaamatonta neitsyeellistä kainoutta ja tätä ylpeyttä, joka on ominaista korkeasti rakastetuissa naisissa. Orjatar ja hallitsijatar, hän tahtoi totella, koska saattoi käskeä. Pukunsa oli loistava, täynnä miellyttävää hienoutta. Intialainen musliinikangas oli tämän puvun koko ylellisyys. Mutta sohvansa ja patjat olivat kasimiria, ja persialainen matto peitti tämän suuren kajutan lattian. Neljä lasta leikki hänen jalkojensa juurella rakentaen mielikuvituksellisia linnoja helmistä, kalliista jalokivistä ja muista arvokkaista esineistä. Muutamat Sèvreposliiniset, rouva Jaquotot'in maalaamat maljakot olivat täynnä harvinaisia, tuoksuvia kukkia: siinä meksikolaisia jasmiineja ja kamelioita, joiden seassa pienet, kesyt, amerikkalaiset linnut leikkivät, näyttäen olevan kuin rubiineista, safiireista, elävästä kullasta. Piano oli samassa huoneessa ja punaisella silkkikankaalla verhotuilla puuseinillä riippui pienikokoisia, mutta siltä suurimpien mestarien tauluja: Hippolyten "Auringonlasku", Schinner riippui Therbourgin vieressä, Rafaëlin "Madonna" kilpaili runollisuudessa muutaman Géricault'in luonnoksen kanssa, Gérard Dow himmensi keisariajan muotokuvamaalaajat. Kiilloitetulla, kiinalaisella pöydällä oli kultalautanen mitä suloisimpine hedelmineen. Sanalla sanoen, Helena näytti olevan laajan valtakunnan kuningatar, keskellä boudoareaan, mihin hänen kruunattu rakastajansa oli koonnut maailman komeimmat esineet. Lapset kiinnittivät isoisään läpitunkevan-vilkkaan katseen ja tottuneita kun olivat elämään keskellä taisteluja, myrskyjä ja levottomuutta, muistuttivat he niitä, sotaa ja verta näkemään uteliaita pikkuroomalaisia, jotka David on ikuistuttanut "Brutus"-nimisellä taulullaan.

"Kuinka tämä on mahdollista?" huudahti Helena tarttuen isäänsä, ikäänkuin saadakseen varmuutta, ettei kaikki ollut vain ilmestystä.

"Helena!"

"Isäni!"

He vaipuivat toistensa syliin. Vanhuksen syleily ei ollut suinkaan voimakkain eikä hellin.

"Olitko mukana tuolla laivalla?"

"Olin", vastasi hän surullisesti, istuutui sohvalle ja katseli lapsia, jotka seisoivat hänen ympärillään ja katselivat häntä lapsellisella tarkkaavaisuudella. "Minut olisi murhattu, ellei…"

"Niin, ellei miestäni olisi ollut", keskeytti Helena. "Minä ymmärrän…"

"Ah", huudahti kenraali, "miksi pitää minun tällä tavalla löytää sinut jälleen, Helenani, sinut, jota niin syvästi olen surrut! Minun täytyy siis vieläkin vavista sinun kohtalosi vuoksi."

"Minkätähden?" kysyi hän hymyillen. "Ettekö sitten iloitse kuullessanne, että olen onnellisin naisista."

"Onnellinen?" huudahti kenraali säpsähtäen kummastuksesta.

"Niin, isäni", jatkoi hän, tarttuen kenraalin käsiin, suudellen niitä ja painaen niitä vapisevaa rintaansa vasten samalla kun tätä hyväilyä seurasi ilme, jonka hänen ilosta säteilevät silmänsä tekivät vielä merkitsevämmäksi.

"Miten tämä on selitettävissä?" kysyi kenraali kiihkeänä oppiakseen tuntemaan tyttärensä viettämää elämää ja unohtaen kaikki näiden onnesta säteilevien kasvojen edessä.

"Kuulkaa, isäni", vastasi hän, "rakastajani, puolisoni, palvelijani, hallitsijani on mies, jonka sielu on yhtä avara kuin tämä ääretön meri, yhtä rikas hellyydestä kuin taivas, kuin Jumala! Seitsemän vuoden kuluessa ei hän ole kertaakaan yhdelläkään sanalla, liikkeellä tai ajatuksella häirinnyt puheittensa, hyväilyjensä ja rakkautensa pyhää sopusointua."

"Hän ei ole milloinkaan katsonut minuun ilman ystävällistä hymyä huulillaan ja ilonvälähdystä silmissään. Tuolla ylhäällä jyrisee hänen kaikuva äänensä usein läpi myrskyn jylinän ja taistelun pauhinan, mutta täällä on se lempeä ja sointuva kuin Rossinin musiikki, josta myöskin saan täällä nauttia. Kaikkea, mitä naisen oikku voi ajatella, saan minä. Vieläpä toisinaan yli kaikkien toivomuksienikin. Minä hallitsen merta ja minua totellaan kuin kuningatarta. — Oh, onnellinen", keskeytti hän oman puheensa, "onnellinen ei ole sana, jolla voisi ilmaista minun onneani. Minulla on kaikkien naisten paras osa! Tuntea rakkautta, ääretöntä uskollisuutta rakastamaani miestä kohtaan ja kohdata hänen sydämessään rajatonta vastarakkautta, johon naisen sielu uppoo, ja tämä ainiaaksi — sanokaa onko tämä vain onnea? Olen elänyt jo tuhat elämää. Täällä olen minä yksin, täällä hallitsen minä. Ei yksikään minun sukupuoltani oleva olento ole milloinkaan laskenut jalkaansa meidän ylpeälle laivallemme, missä Viktor aina on vain pari askelta minusta. Hän ei voi poistua etäämmälle minusta kuin laivan perältä keulaan", lisäsi hän veitikkamaisesti. "Seitsemän vuotta! Rakkaus, joka seitsemän vuotta on kestänyt tätä ikuista iloa, tätä koetusta joka hetki, onko se rakkautta? Ei, ei, se on jotakin enemmän kuin kaikki mitä tunnen elämässä… Ihmiskielessä ei ole sanaa, joka voisi tulkita niin taivaallista onnea!"

Kyynelvirta syöksyi hänen palavista silmistään. Hänen kaikki neljä lastansa päästivät valitushuudon ja juoksivat hänen luoksensa kuin kananpoikaset emänsä luo. Vanhin alkoi lyödä kenraalia katsoen häntä uhkaavin silmäyksin.

"Abel", sanoi Helena, "enkelini, minähän itken ilosta."

Äiti otti pojan polvilleen, lapsi hyväili häntä luottavasti ja kiersi käsivartensa hänen majesteetillisen kaulansa ympäri, niinkuin leijonanpoikanen, joka tahtoo leikitellä emänsä kanssa.

"Eikö sinun ole sitten milloinkaan ikävä?" puhkesi kenraali sanomaan hämmästyneenä tyttärensä kiihkeistä vastauksista.

"On", vastasi tämä, "silloin kun käymme maihin, ja kuitenkaan en milloinkaan jätä miestäni."

"Mutta sinähän pidit juhlista, tanssiaisista, musiikista?"

"Musiikkia, sitä on hänen äänensä; minun juhlani, niitä ovat koristukset, joita keksin hänen tähtensä. Kun jokin puku miellyttää häntä, eikö ole silloin kuin koko maailma ihailisi minua? Ainoastaan senvuoksi en heitä pois näitä timantteja, näitä jalokivisiä kaulanauhoja ja otsaripoja, rikkauksia ja kukkia, näitä taiteen mestariteoksia, joita hän tuhlaamalla lahjoittelee minulle, sanoen tavallisesti: Helena, koska sinä et voi mennä maailmaan, tahdon minä, että maailma tulee sinun luoksesi."

"Mutta onhan laivassa miehiä, julkeita, hirvittäviä miehiä, joiden intohimot…"

"Minä ymmärrän teitä, isäni", sanoi hän hymyillen. "Rauhoittukaa! Keisarinnaa ei ole milloinkaan ympäröinyt suurempi hienotunteisuus kuin se, mitä tuhlataan minulle. Nämä ihmiset ovat taikauskoisia, he luulevat, että minä olen laivan suojelushenki, heidän urotöittensä, heidän voittojensa suojelija. Mutta hän, mieheni, on heidän jumalansa! Eräänä päivänä, yhden ainoan kerran, eräs matruusi rikkoi kunnioituksen … sanoilla", lisäsi hän nauraen. "Ennenkuin Viktor oli saanut tietää sen, oli miehistö heittänyt hänet mereen, huolimatta siitä, että minä annoin hänelle anteeksi. He rakastavat minua kuin hyvää enkeliään, minä hoidan heitä kun he ovat sairaita, ja minulla on ollut onni pelastaa pari heistä kuolemasta valvomalla heidän vuoteensa ääressä naisellisella kärsivällisyydellä. Nämä ihmisparat ovat samalla jättiläisiä ja lapsia."

"Entäs heidän taistelujensa aikana?"

"Olen tottunut siihen", vastasi hän. "Minua peloitti vain ensimäisellä kerralla… Nyt on sieluni tottunut vaaroihin, vieläpä … olenhan teidän tyttärenne", sanoi hän, "pidän niistä."

"Entäs jos hän saisi surmansa?"

"Silloin minäkin kuolisin."

"Entäs lapsesi?"

"He ovat valtameren ja vaarojen lapsia, viettävät vanhempainsa elämää… Meidän olemuksemme on yhtä, sitä ei voi jakaa erilleen. Me vietämme kaikki samaa elämää, olemme kaikki merkityt samalle elämänkirjan sivulle, sama alus kulettaa meitä, ja me tiedämme sen."

"Sinä rakastat häntä siis niin korkeasti, että pidät häntä kaikkea muuta parempana?"

"Kaikkea muuta parempana", toisti Helena. "Mutta älkäämme tutkiko tätä salaisuutta! Katsokaa tätä armasta lasta, se on myös hän!"

Ja hän painoi Abelia kiivaasti poveansa vastaan, suuteli tulisesti hänen käsiänsä ja tukkaansa…

"Mutta", huudahti kenraali, "minä en voisi unohtaa, että hän on heittänyt yhdeksän ihmistä mereen!"

"Se oli varmaankin välttämätöntä", vastasi Helena, "sillä hän on inhimillinen ja jalomielinen. Hän vuodattaa ainoastaan sen verran verta kuin on tarpeellista tämän hänen suojelemansa pikkumaailman ja puolustamansa pyhän asian säilymiseksi ja eduksi. Puhukaa hänen kanssansa siitä, mitä pidätte pahana, ja saatte nähdä, että hän saa teidät muuttamaan mielipiteenne."

"Entäs hänen rikoksensa?" sanoi kenraali ikäänkuin olisi puhunut itsekseen.

"No", vastasi Helena kylmästi ja arvokkaasti, "entäpäs se olisikin hyve, ehk'ei inhimillinen oikeus voinut kostaa hänen puolestansa?"

"Kostaa omasta puolestaan?" puhkesi kenraali sanomaan.

"Ja mitä sitten on helvetti", kysyi Helena, "ellei ikuista kostoa muutamien jonakin päivänä tekemiemme harha-askeleiden vuoksi?"

"Ah, sinä olet hukassa! Hän on lumonnut ja turmellut sinut. Sinä hourit."

"Viipykää täällä päivä, isäni, ja jos tahdotte kuulla ja katsella häntä, olette tekin rakastava häntä."

"Helena", sanoi kenraali vakavasti, "olemme vain parin penikulman päässä Ranskasta…"

Helena säpsähti, katsoi ulos ikkunasta ja näytti merta, joka vieritteli vihreänkimaltelevien laineittensa äärettömiä ulapoita.

"Tämä on minun maani", vastasi hän osoittaen jalkansa kärjellä mattoa.

"Mutta etkö halua tulla tervehtimään äitiäsi, sisartasi, veljiäsi?"

"Voi, kyllä", vastasi hän kyynelistä vapisevalla äänellä, "jos hän tahtoo sitä, ja jos hän tulee mukaan."

"Siis sinulla ei ole enää mitään, Helena", sanoi hän ankarasti, "ei omaisia eikä isänmaata?…"

"Minä olen hänen vaimonsa", vastasi Helena ylpeästi ja jalolla äänellä. — "Tällä hetkellä nautin seitsemän vuoden perästä ensimäistä onnea, joka ei tule hänen kauttansa", lisäsi hän, tarttuen isänsä käteen ja suudellen sitä, "ja tämä on ensimäinen nuhde, minkä olen kuullut."

"Entäs omatuntosi?"

"Omatuntoniko? Hän on omatuntoni!" Helena säpsähti ankarasti.

"Hän tulee tänne", sanoi hän. "Taistelun tuoksinastakin voin eroittaa hänen askeleensa kannelta."

Ja äkkiä alkoivat poskensa punottaa, kasvonsa loistaa, silmänsä säihkyä ja hipiänsä tuli raukean kalpeaksi… Jokainen lihas hänessä, hänen siniset suonensa, vieno puistatus, joka kävi läpi koko hänen ruumiinsa, osoittivat onnea ja rakkautta. Tämä syvän liikutuksen merkki kävi kenraalin sydämelle. Hetken kuluttua astuikin merirosvo sisään, istuutui nojatuoliin, otti syliinsä vanhimman poikansa ja alkoi leikkiä hänen kanssaan. Hiljaisuus vallitsi hetkisen, sillä ajatuksiinsa vaipuneena, ikäänkuin mielikuvituksellisen unen valtaamana, tarkasteli kenraali tätä komeata kajuttaa, joka muistutti myrskypääskysen pesää. Tässä oli tämä perhe seitsemän vuotta keinunut valtameren aalloilla, taivaan ja veden välillä, luottaen mieheen, joka johti sitä taistelujen ja vaarojen läpi niinkuin perheen päämies johtaa perhettänsä yhteiskunnan vaarojen keskitse… Hän katsoi ihaillen tytärtänsä. Satumainen meren jumalattaren kuva oli hän, säteillen kauneutta ja rikas onnesta. Hänen sielunsa aarteet, silmiensä salamat ja olemuksensa kuvaamaton runollisuus voittivat loistossa kaikki häntä ympäröivät kalleudet.

Kaikessa tässä oli jotakin outoa, joka vaikutti kenraaliin valtavasti, jotakin ylevää intohimossa ja ajatuksessa, joka hämmensi hänen tavalliset ajatuksensa. Yhteiskunnan kylmät ja ahtaat käsitykset kuolivat tämän taulun edessä. Vanha soturi tunsi kaiken tämän ja ymmärsi myös, ettei tyttärensä milloinkaan luopuisi tästä vapaasta elämästä, joka oli niin rikas vastakohdista ja täynnä niin todellista rakkautta, ja ett'ei hän, joka jo oli maistanut vaaraa sitä kauhistumatta, enää voisi palata pikkumaisen ja ahtaan maailman pikkutapahtumiin.

"Häiritsenkö teitä?" kysyi merirosvo rikkoen hiljaisuuden ja katsoen vaimoonsa.

"Ette", vastasi kenraali, "Helena on sanonut minulle kaikki. Näen, että hän on hukassa meiltä…"

"Ei", jatkoi merirosvo vilkkaasti. "Vielä muutamia vuosia, ja kanneaika on umpeen kulunut. Silloin voin palata Ranskaan. Kun omatunto on puhdas, ja kun mies, rikottuaan teidän yhteiskuntanne lakeja, on totellut…"

Hän vaikeni. Hän oli liian ylpeä puolustautuakseen.

"Ja kuinka on mahdollista", kysyi kenraali, "ettei teillä ole omantunnonvaivoja niiden uusien murhien takia, jotka tapahtuivat silmieni edessä?"

"Meillä ei ollut ruokavaroja", vastasi merirosvo tyyneesti.

"Mutta jos olisitte vieneet nämä miehet maihin…"

"He olisivat katkaisseet meiltä paluumatkan jonkun aluksen avulla, emmekä me olisi päässeet Chiliin…"

"Ennenkuin he Ranskasta käsin", keskeytti kenraali, "olisivat tiedottaneet Espanjan amiraalivirastolle…"

"Mutta Ranska olisi voinut pitää vääränä, että mies, joka vielä oli sen tuomioistuinten alainen, oli vallannut Bordeaux'in kansalaisten vuokraaman aluksen. Ettekö muuten milloinkaan tappelun aikana ole ampunut yhtään tykinlaukausta liikaa?"

Kenraali vaikeni, säikähtäen merirosvon katsetta, ja tyttärensä tarkasteli häntä sekä voitonriemuisesti että alakuloisesti.

"Kenraali", sanoi merirosvo syvällä äänellä, "olen pitänyt lakinani, etten milloinkaan eroita mitään saaliista. Mutta minun osuuteni on epäilemättä isompi kuin teidän omaisuutenne oli. Sallikaa sentähden minun palauttaa se teille toisenlaisessa rahassa…"

Eräästä pianolla olevasta laatikosta otti hän tukun seteleitä.
Laskematta ojensi hän ne markiisille.

"Te ymmärrätte kai", sanoi hän, "etten voi huvitella katselemalla Bordeaux'seen matkustavia… Ja sentähden, jos meidän kiertolaiselämämme vaaroineen, Amerikan exotinen luonto, troopilliset yöt, meidän taistelumme ja huvi saada kohottaa nuoren kansakunnan lippu tahi Simon Bolivar'in nimi, jos tämä kaikki ei tunnu teitä houkuttelevan, täytyy teidän jättää meidät… Purjevene luotettavine miehineen odottaa teitä. Toivokaamme, että tapaamme toisemme kolmannen kerran täydellisesti onnellisina…"

"Viktor, tahdon olla isäni kanssa vielä hetkisen", sanoi Helena tyytymättömänä.

"Kymmenen minuutin tahi vielä lyhemmän ajan kuluttua voimme ehkä kohdata kasvoista kasvoihin jonkin fregattilaivan. Olkoon menneeksi! Saammehan vähän huvitella. Väkeni on ikävissään."

"Oh, lähtekää, isäni!" huudahti Helena. "Ja viekää nämä sisarilleni, veljilleni, … äidilleni", lisäsi hän, "muistoksi minulta."

Hän otti kourallisen timantteja, kaulanauhoja, jalokiviä, kääri ne kasimirihuiviin ja ojensi ujosti isälleen.

"Ja mitä sanon heille sinulta", kysyi tämä näyttäen hämmästyneeltä sen epäröimisen johdosta, mitä tyttärensä osoitti ollessaan lausumaisillaan äiti-sanaa.

"Oh, voitteko epäillä rakkauttani? Rukoilen joka päivä heidän onnensa puolesta."

"Helena", jatkoi isä katsoen häntä pitkään, "enkö koskaan enää saa nähdä sinua? Enkö sitten koskaan saa tietää pakosi syytä?"

"Se ei ole vain minun salaisuuteni", sanoi Helena vakavasti. "Kenties saan kerran oikeuden sanoa sen teille, kenties en saakaan milloinkaan. Olen kymmenen vuotta kärsinyt kuulumattomia tuskia…"

Hän ei jatkanut, ojensi vain isälleen lahjat, jotka tahtoi lähettää omaisilleen. Kenraali, joka sodan seikkailuissa oli saanut jotenkin väljät käsitteet, mitä saaliiseen tuli, vastaanotti tyttärensä tarjoomat lahjat mielihyvällä ajatellen, että niin puhtaan ja ylevän sielun, kuin Helenan, vaikutuksen alaisena, pysyi pariisilainen kapteeni rehellisenä miehenä sotimalla espanjalaisiakin vastaan. Hänen intohimonsa urhoollisiin miehiin valtasi hänet nytkin. Hänen mielestään olisi ollut naurettavaa esiintyä ylhäisesti ja sentähden puristi hän voimakkaasti merirosvon kättä, syleili Helenaa, vanhinta tytärtään, sotilaalle ominaisella sydämellisyydellä, antaen kyynelpisaran valua näille kasvoille, joiden ylpeys, joiden miehuullinen ilme niin monta kertaa oli hymyillyt hänelle. Merimies oli syvästi liikutettu ja ojensi lapsensa kenraalia kohti, jotta tämä siunaisi heitä. Lopuksi sanoivat he kaikki viimeiset hyvästit toisilleen pitkällä, hellällä katseella.

"Olkaa aina onnellisia!" huudahti äidinisä rientäen ylös kannelle.

Merellä näki kenraali omituisen näytelmän. "Saint-Ferdinand" oli määrätty liekkien saaliiksi ja paloi kuin suunnaton olkikasa. Poratessaan espanjalaista laivaa upoksiin, löysivät matruusit sieltä rommilastin, juoma, jota heillä oli yllin kyllin "Othellossa." He huvittelivat sentähden sytyttämällä suunnattoman punssimaljan keskelle merta. Tämän huvituksen saattoi kyllä antaa anteeksi näille miehille, jotka yksitoikkoisen merielämänsä vuoksi saivat helposti halun tarttua kaikkiin tilaisuuksiin tehdäkseen elämänsä vaihtelevammaksi. Kenraali laskeutuessaan "Saint-Ferdinand'in" purjeveneeseen, jota kuusi vahvaa matruusia souti, jakoi tahtomattaan huomionsa palavan "Saint-Ferdinand'in" ja tyttärensä kesken, joka seisoi merirosvoon nojaten laivan perällä. Niin monen muiston valtaamana ja nähdessään Helenan liehuvan hameen, kevyen kuin purje, nähdessään nämä jalot ja kauniit kasvot, kylläksi kunnioitusta herättävät hallitakseen kaikkea, yksinpä valtamertakin, unohti hän sotilaan keveällä mielellä, keinuvansa urhoollisen Gomez'in haudalla. Hänen yläpuolellansa leijaili mahtava savupatsas ruskeana pilvenä. Auringonsäteet, jotka siellä täällä tunkeutuivat sen läpi, loivat mielikuvituksellisen kimalluksen siihen. Se oli toinen taivas, tumma holvi, jonka alla loisti eräänlaisia valokruunuja ja yllä levisi taivaan muuttumaton sini, näyttäen tuhatta vertaa kauniimmalta tämän häipyvän vastakohdan vuoksi. Savun harvinaiset vivahdukset, milloin keltaiset, vaaleat, kumottavat, punaiset ja mustat, paksut sumut verhosivat laivan, joka räiskähteli, ratisi ja narisi. Liekit sähisivät, nuoleskelivat touveja ja taklausta ja lensivät ympäri laivaa, niinkuin väkijoukko kiitää kaupungin katuja. Raunioista kohosi sinisiä liekkejä, jotka liehuivat kuin olisi meren haltija ollut hämmentämässä tätä roihuavaa nestettä, kuten ylioppilas juhlassa iloisena sekoittaa tulista maljaa. Mutta aurinko, jonka valo oli voimakkaampi ja joka oli mustasukkainen tälle julkealle paisteelle, salli tuskin palon ruskon eroittua kirkkaitten säteittensä joukosta. Kuin verkko, kuin harso leijaili se keskellä tulimerta. "Othello" pakeni sieltä minkä tuulelta kerkesi tässä uudessa suunnassaan, kallistelihe milloin toiselle milloin toiselle kyljelleen kuin ilmassa liitelevä paperileija. Ylpeä priki kulki täysin purjein eteläänpäin. Milloin häämöitti se kenraalin silmiin, milloin katosi korkean savupatsaan taakse, joka loi haaveellisen varjon veteen, milloin taas näyttäytyi, miellyttävästi kohoutuen ja jälleen häviten. Joka kerta kun Helena saattoi nähdä isänsä, vilkutti hän hänelle nenäliinaansa tervehdykseksi. Hetken perästä upposi "Saint-Ferdinand" jättäen jälkeensä poreilun, jonka valtameren laineet pian tasoittivat jäljettömiin. Koko tästä kohtauksesta ei ollut muuta jälellä kuin tuulen ajelema pilvi. "Othello" oli kaukana poissa, purjevene lähestyi rantaa, pilvi uiskenteli tämän heikon aluksen ja prikin väliä. Viimeisen kerran näki kenraali tyttärensä tämän vyöryvän savupilven repeämän kautta. Profeetallinen näky! Valkea nenäliina ja hänen hameensa kuvastuivat tätä tummaa taustaa vastaan. Viheriän veden ja sinisen taivaan välillä ei voinut edes eroittaa prikiä. Helena ei ollut muuta kuin näkymätön pilkku, siro, kangastava viiva, taivaan enkeli, ajatus, muisto.

Hankittuaan uudelleen itselleen omaisuuden, kuoli markiisi uupuneena ja ylen rasittuneena. Muutamia kuukausia hänen kuolemansa jälkeen v. 1833, oli markisitar pakotettu seuraamaan Moïnaa muutamaan kylpypaikkaan Pyreneille. Oikullinen nuori tyttö tahtoi nähdä nämä kauniit vuoret. Paluumatkalla tapahtui seuraava kauhea kohtaus:

"Jumalani, äiti", sanoi Moïna, "kuinka väärin teimme, ett'emme viipyneet vielä paria päivää vuorilla! Siellä oli paljon parempi kuin täällä. Oletteko kuullut, kuinka tuo sietämätön lapsi lakkaamatta valittaa ja tämän naisraukan soperrusta. Hän puhuu varmaan jotakin murretta, sillä en ole voinut ymmärtää sanaakaan hänen puheestaan. Mitä väkeä me olemme mahtaneet saadakaan naapureiksemme? Viime yö oli kauhein mitä ikinä olen viettänyt."

"En ole kuullut mitään", vastasi markisitar, "mutta, rakas lapsi, puhun emännän kanssa ja vuokraan viereisen huoneen, niin saamme olla yksin tässä kerroksessa ja pääsemme kuulemasta melua. Miten voit tänään? Oletko väsynyt?"

Näitä sanoja lausuessaan nousi hän ja meni Moïnan vuoteen luo.

"No, kuinka on laitasi?" sanoi hän etsien tyttärensä kättä.

"Oh, anna minun olla, äiti", vastasi Moïna, "sinä olet kylmä."

Näin sanoessaan kipertyi nuori tyttö nurpeana päänaluselleen, mutta näytti samalla niin sievältä, että äidin olisi ollut vaikea loukkaantua. Samassa kuului viereisestä huoneesta valitus, jonka lempeä ja pitkäveteinen ääni saattoi särkeä naisen sydämen.

"Mutta jos olet kuunnellut tätä koko yön, miks'et ole silloin herättänyt minua? Me olisimme…"

Syvempi voivotus kuin äskeinen keskeytti markisittaren puheen, ja hän huudahti:

"Siellä on joku kuolemaisillaan."

Hän lähti kiireesti ulos.

"Käske tänne Paulina!" huusi Moïna. "Tahdon nousta ylös."

Markisitar meni nopeasti alas ja tapasi emännän pihalla ihmisjoukon keskellä, joka näytti tarkkaavaisesti kuuntelevan häntä.

"Rouvani, te olette sijoittanut meidän viereiseen huoneeseen henkilön, joka tuntuu olevan hyvin sairas…"

"Oh, älkää puhuko enää!" huudahti hotellinemäntä, "olen juuri lähettänyt hakemaan määriä. Ajatelkaa, että tuo nainen, köyhä raukka, tuli tänne eilen illalla jalkaisin. Hän tulee Espanjasta eikä hänellä ole passia eikä rahaa. Selässään kantoi hän pientä lasta, joka oli kuolemaisillaan. Minun täytyi antaa hänen jäädä tänne. Tänä aamuna menin itse katsomaan häntä, sillä eilen, kun hän tuli tänne, kävi minun kauheasti sääli häntä. Naisparka! Hän makasi siellä lapsineen, ja molemmat kamppailivat kuolintuskissaan. 'Rouva', sanoi hän vetäen kultasormuksen sormestaan, 'minulla ei ole muuta kuin tämä, ottakaa tämä maksuksi, se riittää, sillä en viivy täällä kau'aa. Pikkuraukka! Me kuolemme yhdessä!' sanoi hän katsoen lastansa. Minä otin sormuksen ja kysyin, kuka hän oli, mutta hän ei tahtonut sanoa nimeänsä… Olen lähettänyt hakemaan lääkäriä ja määriä."

"Mutta", huudahti markisitar, "antakaa hänelle kaikkea hoitoa, mitä hän tarvitsee. Jumalani, ehkä vielä voi pelastaa hänet! Minä maksan kaikesta, mitä kulutatte hänen hyväksensä."

"Ah, rouvani, hän näyttää hyvin ylpeältä, enkä tiedä, tahtoisiko hän sitä."

"Minä menen katsomaan häntä."

Ja markisitar meni heti ylös tuntemattoman luo ajattelematta, että surupukunsa voisi ehkä säikähyttää kuolevaa naista. Markisitar kalpeni nähdessään sairaan. Huolimatta kauheista kärsimyksistä, jotka olivat tuhonneet Helenan kauniit kasvot, oli hän tuntenut vanhimman tyttärensä.

Nähdessään surupukuisen naisen kohottautui Helena ylös vuoteestaan; parkasi säikähdyksestä ja kaatui hitaasti takaisin sänkyynsä tunnettuaan äitinsä.

"Tyttäreni", sanoi rouva d'Aiglemont, "mitä voin tehdä hyväksesi?
Paulina! … Moïna!…"

"En tarvitse mitään", vastasi Helena heikolla äänellä. "Olin toivonut näkeväni isäni, mutta surupukunne sanoo minulle…"

Hän ei lopettanut lausettansa. Hän puristi lastansa poveansa vastaan ikäänkuin lämmittääkseen häntä, suuteli sen otsaa ja loi äitiinsä katseen, jossa oli vielä luettavana moitetta, vaikka anteeksiannon lieventämänä. Markisitar ei tahtonut nähdä tätä nuhdetta. Hän unohti, että Helena oli lapsi, jonka hän oli synnyttänyt itkussa ja epätoivossa, velvollisuuden lapsi, lapsi, joka oli syynä hänen suurimpiin onnettomuuksiinsa: hän meni lempeänä vanhimman tyttärensä luo, ei muistanut muuta kuin että Helena oli se, joka ensimäisenä oli antanut hänen tuntea äitiyden iloa. Äidin silmät olivat täynnä kyyneleitä, hän suuteli tytärtään huudahtaen:

"Helena, tyttäreni…"

Helena makasi äänettömänä. Hän oli juuri vastaanottanut viimeisen lapsensa viimeisen hengähdyksen.

Samassa silmänräpäyksessä astuivat sisään Moïna, hänen kamarineitsyensä, Paulina, emäntä ja lääkäri. Markisitar piteli tyttärensä jääkylmää kättä omissaan katsellen häntä todellisella epätoivolla. Onnettomuutensa kiihdyttämänä merirosvon leski, joka juuri oli pelastettu haaksirikosta, missä oli menettänyt kaiken, paitsi tämän viimeisen lapsensa, sanoi äidilleen hirveällä äänellä:

"Kaikki tämä on teidän työtänne! Jos olisitte ollut minulle sama kuin…"

"Moïna, mene ulos täältä … menkää kaikki!" huusi rouva d'Aiglemont tukehuttaen Helenan äänen omallaan. "Armosta, lapseni!" jatkoi hän, "älä nyt taas ala näitä surullisia riitoja…"

"Olen vaikeneva", sanoi Helena tehden yliluonnollisen ponnistuksen.
"Olen äiti, tiedän, ett'ei Moïnan pidä… Missä on minun lapseni?"

Moïna tuli taas sisään uteliaisuudesta. "Sisareni", sanoi tuo hemmoiteltu lapsi, "lääkäri…"

"Siitä ei ole mitään apua", vastasi Helena. "Ah, miks'en kuollut kuusitoistavuotiaana, jolloin tahdoin surmata itseni! Onnea ei ole milloinkaan lakien ulkopuolella… Moïna … sinä…"

Hän kuoli painaen lapsensa päätä vasten omansa, samalla kun suonenvedontapaisesti puristi häntä rintaansa vastaan.

"Sisaresi tahtoi varmaankin sanoa sinulle, Moïna", sanoi rouva d'Aiglemont palattuaan huoneeseensa, missä puhkesi itkemään, "ettei tytär milloinkaan löydä onnea romantillisesta elämästä totuttujen käsitysten ulkopuolella, eikä varsinkaan kaukana äidistään."