Baskervillen koira.  Arthur Conan Doyle
Luku 15. VIIDESTOISTA LUKU.
< Назад  |  Дальше >
Шрифт: 

Silmäys taaksepäin.

Marraskuun loppupuoli oli käsissä, ja Holmes ja minä istuimme eräänä koleana ja sumuisena iltana leiskuvan tulen ääressä arkihuoneessamme Baker Streetin varrella. Ystäväni oli iloisella mielellä, sillä sarja tärkeitä ja monimutkaisia tutkimuksia oli johtanut hyvään päätökseen, ja minä pidin senvuoksi tilaisuutta sopivana ottaakseni puheeksi Baskerville-jutun yksityiskohdat. Olin kärsivällisesti odottanut sopivaa hetkeä sitä varten, sillä tiesin, ettei hän koskaan tahtonut sekottaa yhteen eri tehtäviä, ja että menneisyyden muistot eivät koskaan saaneet siirtää hänen selvää, johdonmukaista järkeään pois käsillä olevasta työstä. — Sir Henry ja tohtori Mortimer olivat Lontoossa, lähdössä sille pitkälle matkalle, jonka tarkoituksena oli saattaa edellisen vaivautunut hermosto entiselleen. He olivat iltapäivällä käyneet luonamme, ja tämä keskusteluaine oli senvuoksi itsestään tarjolla.

"Koko asian kulku", sanoi Holmes, "oli niinkutsutun Stapletonin kannalta yksinkertanen ja johdonmukainen, vaikka se meistä tuntui kovin sekavalta, me kun aluksi emme tienneet hänen syitään ja vain osittain saimme selkoa eri seikoista. Olen kaksi kertaa ollut tilaisuudessa keskustelemaan rouva Stapletonin kanssa, ja koko asia on minusta nyt niin täydelleen selvillä, etten huomaa siinä mitään hämärää. Kirjaimelta B löydät minun asialuettelostani muutamia muistiinpanoja tästä tapauksesta."

"Etkö tahtoisi ulkomuistista esittää minulle yleiskatsausta tapahtumain kulkuun?"

"Kyllä, kernaasti, mutta en saata mennä takaamaan sitä, etten unohda mitään. Hengen keskittymisellä nykyhetken tehtävään on ihmeellinen kyky haihduttaa muistista menneitä asioita. Mitä Baskervillen koiraan tulee, niin koetan, mikäli voin, esittää yksityisseikkojen kehitystä, ja sinä saat tehdä kysymyksiä, jos minä unohdan jotain.

"Minun tutkimukseni ovat täysin pätevästi näyttäneet tuon vanhan muotokuvan todistuksen oikeaksi, että nimittäin tuo mies oli Baskerville. Hän oli sen Rodger Baskervillen, sir Charlesin nuoremman veljen poika, joka turmeltuaan maineensa karkasi Amerikaan ja jonka sanottiin kuolleen siellä naimattomana. Hän oli kumminkin naimisissa ja hänellä oli yksi ainoa lapsi, juuri tämä mies, jolla todella on oikeus isänsä nimeen. Naituaan Beryl Garcian, erään kaunottaren Costa Ricasta, ja sitten kavallettuaan melkoisen summan yleisiä varoja, muutti hän nimensä Vandeleuriksi ja pakeni Englantiin, perustaen koulun Yorkshiren itäosaan. Tähän toimeen joutui hän siten, että hän kotimatkalla oli tehnyt tuttavuutta erään keuhkotautisen yksityisopettajan kanssa, jonka kunnollisuutta hän käytti hyväkseen saadakseen yrityksensä onnistumaan. Tämä opettaja, nimeltään Fraser, kumminkin kuoli, ja koulu, joka oli alkanut hyvin, vaipui vähitellen alaspäin kunnes joutui tykkänään huonoon maineeseen. Vandeleurit huomasivat sopivaksi muuttaa nimensä Stapletoniksi, ja sitten siirtyi tuo mies jäljellä olevine omaisuuksineen, tulevaisuuden tuumineen ja hyönteistieteen harrastuksineen eteläiseen Englantiin. British Museumista on minulle ilmotettu, että hän oli auktoriteetti alallaan, ja että nimi Vandeleur liittyy muutamaan koiperhoseen, jonka hän Yorkshiressä ollessaan ensimmäiseksi kuvaili.

"Nyt tulemme siihen jaksoon hänen elämässään, joka on vetänyt puoleensa meidän erikoisen huomiomme. Hän oli epäilemättä ottanut selville, että vain kahden miehen henki esti häntä saamasta haltuunsa suuriarvoista perintötilaa. Muuttaessaan Devonshireen olivat hänen aikeensa luultavasti vielä hyvin häilyviä, mutta hänellä oli kumminkin jo silloin pahaa mielessä, se käy siitä selville, että hän antoi vaimonsa käydä sisarestaan. Hänessä oli jo silloin syntynyt ajatus käyttää tätä syöttinänsä, vaikka hänellä ehkä ei vielä ollut selvillä, kuinka järjestäisi suunnitelmansa yksityiskohdat. Hän oli päättänyt saada haltuunsa tilan, ja sitä varten oli hän valmis käyttämään mitä välikappaletta tahansa ja antautumaan mihin vaaraan tahansa. Ensimmäinen toimenpide oli asettua asumaan niin lähelle sukutilaa kuin mahdollista, ja toinen pyrkiä sir Charles Baskervillen ja naapurien ystävyyteen.

"Sir Charles kertoi itse hänelle jutun kummituskoirasta ja valmisti siten kuolemaansa. Stapleton — kutsun häntä vielä sillä nimellä — tiesi, että vanhusta vaivasi sydänvika ja että ankara mielenliikutus voisi surmata hänet. Sen oli hän kuullut tohtori Mortimerilta. Hän oli myöskin kuullut, että sir Charles oli taikauskoinen ja että tuo vanha kauhea taru oli hänen mieleensä syvästi juurtunut. Hän oli kekseliäs mies, ja pian löysi hän keinon saattaa sir Carles pois tieltään, ilman että helposti voitaisiin saada varsinainen murhaaja ilmi.

"Kun aate siten oli löydetty, pani hän sen toimeen suurella kavaluudella. Tavallinen roisto olisi tyytynyt käyttämään mitä vihaista koiraa tahansa. Pirullisen ulkomuodon antaminen eläimelle keinotekoisesti oli nerokas keksintö. Koiran osti hän Lontoosta Ross & Manglesilta, Fulham Roadin varrelta. Se oli väkevin ja hurjin, mitä heillä oli. Pohjoisrataa pitkin toi hän sen Devonshireen ja teki pitkän vaelluksen nummen yli saadakseen sen kotiin huomiota herättämättä. Hyönteisiä etsiessään oli hän jo aikaisemmin löytänyt tien Grimpenin suon yli ja siten löytänyt eläimelle varman kätköpaikan. Sinne hän sen sitoi ja vartosi aikaa.

"Mutta tilaisuutta ei heti tullutkaan. Vanhusta ei saatu lähtemään kotoaan pimeän tultua. Useita kertoja hiipi Stapleton turhaan koirineen nummella. Näillä hänen retkillään sattui niin, että talonpojat saivat nähdä hänet, tai oikeammin hänen apurinsa, joten taru helvetinkoirasta sai uutta vauhtia. Hän oli toivonut voivansa saada vaimonsa houkuttelemaan vanhusta turmioon, mutta siinä asiassa tämä aivan odottamatta pysyikin itsenäisenä. Pakottaa ei häntä voitu siihen uhkauksilla eikä lyönneillä. Hän kieltäytyi asiaan ryhtymästä, ja jonkun aikaa oli Stapleton neuvottomana.

"Hän selvisi vaikeuksistaan kumminkin sen kautta, että sir Charles, joka oli alkanut tuntea ystävyyttä häntä kohtaan, käytti häntä välikappaleenaan onnettoman Laura Lyonsin auttamisessa. Teeskentelemällä olevansa naimaton, sai hän vaikutusvaltaa tuohon naiseen, ja antoi hänen ymmärtää aikovansa naida hänet, jos hän saisi avioeron miehestään. Hänen aikeitaan joudutti se seikka, että sir Charles tohtori Mortimerin neuvosta aikoi lähteä matkoille. Hän oli olevinaan samaa mieltä tohtorin kanssa, mutta oli samalla pakotettu ryhtymään heti toimeen, jos mieli estää uhria pääsemästä pakoon. Hän houkutteli senvuoksi rouva Laura Lyonsin kirjottamaan vanhukselle ja pyytämään yhtymystä hänen kanssaan iltaa ennen tämän matkaa Lontooseen. Viekkaalla keksinnöllä esti hän kumminkin rouva Lyonsin saapumasta sovitulle paikalle ja hankki siten itselleen tarvitsemansa tilaisuuden.

"Kun hän illalla ajoi takasin Coombe Traceysta, ehti hän töintuskin noutaa koiran, voidella sitä fosforiseoksellaan ja viedä veräjän luo, jossa hän syystä otaksui vanhuksen seisovan odottamassa. Koira hyppäsi isäntänsä yllyttämänä veräjän yli ja lähti ajamaan takaa sir Charles raukkaa, joka huutaen pakeni pitkin kuusikujaa. Mahtoi olla kamala näky tuossa peitetyssä kujassa, kun suuri, musta peto leimuavine kitoineen ja hehkuvine silmineen syöksyi uhrinsa jälkeen. Ehdittyään kujan loppupäähän kaatui vanhus maahan sydänvikansa ja kauhun tappamana. Koira oli pysytellyt tien ruohoisella reunalla sir Charlesin juostessa keskellä tietä, joten ainoastaan ihmisen jälkiä oli nähtävänä. Kun mies oli kaatunut, oli koira kyllä tullut hänen luokseen ja haistellut häntä, mutta kääntynyt takasin huomatessaan hänet kuolleeksi. Siten olivat syntyneet nuo tohtori Mortimerin näkemät jäljet. Stapleton vei koiran takasin Grimpenin suolle, ja kuolemantapaus jäi salaperäisyyteen, joka hämmensi viranomaiset, teki koko seudun levottomaksi ja lopuksi saattoi asian meidän haltuumme.

"Tämä olkoon sanottu sir Charlesin kuoleman johdosta. Siinä toimineen pirullisen kavaluuden ymmärrät hyvin; olihan mahdotonta muodostaa syytöstä varsinaista murhaajaa vastaan. Hänen ainoa rikostoverinsa ei voinut todistaa häntä vastaan, ja yrityksen omituisuus ja salaperäinen kamaluus teki sen vielä vaikuttavammaksi. Molemmat asiaan sekaantuneet naiset, sekä rouva Stapleton että rouva Laura Lyons, epäilivät suuresti Stapletonia. Rouva Stapleton tiesi hänellä olevan pahoja aikeita vanhusta vastaan, ja koiran olemassa olon tiesi hän myöskin. Rouva Lyons ei näistä mitään tiennyt, mutta häneen oli tehnyt omituisen vaikutuksen se, että kuolemantapaus sattui juuri tuolla yhtymystä varten sovitulla hetkellä, jota ei tuntenut kukaan muu kuin Stapleton. Molempiin oli hänellä kumminkin vaikutusvaltaa, eikä hänen tarvinnut heiltä mitään pelätä. Hänen yrityksensä edellinen puoli oli onnistunut hyvin, mutta vaikeampi puoli oli jäljellä.

"On mahdollista ettei Stapleton aluksi tiennyt mitään Kanadassa elävästä perillisestä. Pian hän kumminkin olisi saanut siitä tiedon ystävältään tohtori Mortimerilta, joka myöskin ilmoitti hänelle kaikki, mikä koski Henry Baskervillen tuloa. Stapletonin ensi ajatus oli, että tuon nuoren Kanadasta tulevan muukalaisen ehkä voisi surmata Lontoossa ennenkuin hän tulikaan Devonshireen. Hän epäili vaimoaan siitä saakka, kun tämä oli kieltäytynyt virittämästä ansaa sir Charlesille, eikä uskaltanut poistua hänen luotaan pitkäksi aikaa peläten menettävänsä vaikutusvaltansa häneen. Siitä syystä otti hän hänet mukaansa Lontooseen. Sain sittemmin selville, että he asuivat Mexboroughin yksityishotellissa Craven Streetin varrella, jossa asiamieheni myöskin kävi koettaessaan hakea tuota sanomalehteä. Siellä piti hän vaimoaan teljettynä erääseen huoneeseen seuratessaan itse tekoparralla varustettuna tohtori Mortimeria Baker Streetille ja sitten asemalle sekä Northumberlandin hotelliin. Hänen vaimollaan oli aavistus hänen aikeistaan, mutta lyöntien ja pahoinpitelyn häneen istuttama pelko oli niin suuri, ettei hän uskaltanut itse kirjoittamallaan kirjeellä varoittaa sitä henkilöä, jonka tiesi olevan vaarassa. Jos kirje nimittäin olisi joutunut Stapletonin käsiin, olisi hänen oma henkensä ollut vaarassa. Lopuksi hän, kuten tiedämme, keksi sen keinon, että leikkasi irti painettuja sanoja ja kyhäsi niistä tuon varotuksen. Osoitteen piirsi hän vääristetyllä käsialalla. Kirje tuli perille ja antoi sir Henrylle ensimmäisen aavistuksen uhkaavasta vaarasta.

"Stapletonille oli tärkeää saada haltuunsa joku sir Henrylle kuuluva pukine, voidakseen sillä yllyttää koiraa hänen jäljilleen, jos se tulisi tarpeelliseksi. Kuvaavalla nopeudella ja rohkeudella ryhtyi hän toimeen ja lahjoi harjaajan tai siivoojattaren tekemään mitä hän tahtoi. Ensiksi sattui hän kumminkin saamaan uuden saappaan, jota ei voitu käyttää hänen tarkoitukseensa. Hän lähetti sen takaisin ja hankki toisen — seikka, joka minulle oli hyvin tärkeä, sillä se todisti, että todella oli kysymys oikeasta koirasta, muuten kun ei voinut selittää tätä uuden saappaan halveksimista ja halua saada vanha ja käytetty. Kuta järjettömämmältä ja hullummalta joku seikka näyttää, sitä huolellisemmin on se tutkittava, ja juuri se, joka näyttää tekevän jonkun asian sekavammaksi, tuottaakin tarkoin tutkittuna ja johdonmukaisesti punnittuna usein siihen selvyyttä.

"Sitten on huomattava ystäviemme käynti luonamme seuraavana päivänä, jolloin Stapleton heitä jonkun matkan päässä vakoili vaunuissaan. Se seikka, että hän tunsi minun asuntoni ja ulkomuotoni, osoittaa hänen rikollisen uransa ulottuvan pitemmällekin kuin tähän Baskerville-juttuun. On huomattava, että viimeisten kolmen vuoden kuluessa on maan länsiosassa tapahtunut neljä suurempaa murtovarkautta, ilman että varasta on saatu kiinni. Viimeinen näistä tapahtui toukokuussa Folkestone Courtissa ja on huomattava siitä, että siinä ammuttiin kylmäverisesti kuoliaaksi muuan pieni poika, joka tapasi naamiolla varustetun rosvon työssä. Minä olen varma, että Stapleton tällä tavoin kartutti vähiä tulojaan, ja että hän vuosikausia on ollut julma ja vaarallinen mies.

"Näimme esimerkin hänen oveluudestaan silloin, kun hän onnistui pakenemaan meiltä tuona aamuna, ja myöskin hänen rohkeudestaan, kun hän ajurin kautta lähetti minulle oman nimeni. Siitä hetkestä ymmärsi hän, että minä olin Lontoossa hänen vastassaan ja että hänellä siis ei ollut paljon toivoa menestyksestä siellä. Hän palasi takasin Dartmooriin ja odotti sir Henryn tuloa."

"Odota vähän!" sanoin minä. "Olet tosin aivan oikein kuvaillut tapausten menoa, mutta yksi kohta näyttää minusta hämärältä. Kuinka kävi koiran, kun sen omistaja oli Lontoossa?"

"Minä olen myöskin ajatellut sitä asiaa, ja se onkin tärkeä. On aivan varmaa, että Stapletonilla oli joku uskottu, vaikkakin hän tuskin antautui tämän valtaan ilmottamalla kaikkia aikeitansa. Merripit Housessa oli muuan Anthony niminen vanha palvelija. Hän on ollut tekemisissä Stapletonien kanssa monia vuosia, vieläpä opettaja-ajalta saakka, niin että hänen täytyi tietää isäntäväkensä olevan avioparin. Tämä palvelija on kadonnut ja karannut maasta. On huomattava, että nimi Anthony on harvinainen Englannissa, jota vastoin nimi Antonio on jokseenkin tavallinen kaikissa espanjalaisissa tai espanjalais-amerikalaisissa kaupungeissa. Samoin kuin rouva Stapleton, puhui tämä mieskin hyvin englantia, mutta pehmeällä murteella. Minä olen omin silmin nähnyt hänen menevän Grimpenin suon yli Stapletonin viitottamaa polkua, ja senvuoksi on hyvin todennäköstä, että hän juuri isännän ollessa poissa hoiti koiraa, vaikkakaan hän ehkä ei tiennyt, mihin tarkoitukseen sitä käytettiin.

"Stapletonit lähtivät siis Devonshireen, ja sir Henry matkusti sinun seurassasi sinne myöskin heti jäljestä. Ja nyt esitän muutamalla sanalla oman käsitykseni asioista siihen aikaan. Sinä muistat ehkä että minä tutkiessani paperia, johon nuo painetut sanat olivat kiinnitetyt, erityisesti tarkastin sen vesileimaa. Sitä tehdessäni pidin paperia vain muutaman tuuman päässä silmistäni ja tunsin samalla paperista hienosti tuoksuavan sitä hajuvettä, jota kutsutaan valkoiseksi jasmiiniksi. Löytyy viisikahdeksatta lajia hajuvesiä, jotka rikosasiain tutkijan täytyy oppia erottamaan toisistaan, ja minulle itselleni on sattunut tapauksia, joissa kaikki on riippunut tämän asian nopeasta käsittämisestä. Tuoksu saattoi minut ajattelemaan jonkun naisen vaikutusta asiassa, ja mietiskelyni alkoi jo suuntautua Stapletoneihin. Minä olin siis varma koiran olemassa olosta ja sitäpaitsi olin arvannut, kuka rikollinen oli, kun lähdin länteenpäin.

"Minun tehtäväni oli nyt vakoilla Stapletonia, ja sitä en olisi voinut, jos olisin ollut sinun seurassasi, sillä hän olisi kyllä silloin ollut varuillaan. Petin senvuoksi kaikki, sinutkin, ja saavuin salaisesti paikkakunnalle kun kaikki luulivat minun olevan Lontoossa. Vaivat, joita sain kestää, eivät olleet niin suuria kuin sinä olit kuvitellut, ja sitäpaitsi eivät sellaiset pikkuseikat saa vaikuttaa asiaan, kun joku vaikea tapaus on saatava selville. Enimmäkseen oleskelin Coombe Traceyssa ja asuin tuossa majassa nummella vain silloin, kun minun välttämättä piti olla paikalla valvoakseni tekeillä olevaa asiaa. Cartwrightin olin ottanut mukaani, ja hän oli maalaispojaksi puettuna minulle suurena apuna. Hän hankki minulle ruokaa ja puhtaita vaatteita. Kun minä pidin silmällä Stapletonia, niin piti Cartwright usein silmällä sinua, ja siten saatoin pitää käsissäni kaikkia lankoja yhtaikaa.

"Olen jo sanonut sinulle, että kirjeesi pian ehtivät minulle, koska ne heti paikalla palautettiin Baker Streetiltä Coombe Traceyyn. Minulla oli niistä paljon hyötyä, varsinkin siitä vähäisestä totuudesta, jonka Stapleton kerran oli sattunut sanomaan entiseen elämäänsä nähden. Minä onnistuin saamaan selville ketä he olivat, ja siten oli oma asemanikin minulle selvinnyt. Koko juttua oli häirinnyt ja vaikeuttanut tuo vankikarkuri ja hänen suhteensa Barrymore-puolisoihin. Senkin ratkaisit sinä tyydyttävällä tavalla, vaikka omat havaintoni olivat jo johtaneet samoihin tuloksiin.

"Kun sinä löysit minun asuntoni nummella, olin jo täysin selvillä koko asiasta, vaikka en ollut vielä saanut sitä valmiiseen jurylle esitettäväksi kelvolliseen muotoon. Sekään Stapletonin murhayritys sir Henryä vastaan, joka päättyi vankiraukan kuolemaan, ei mainittavassa määrin voinut auttaa hänen todistamistaan syylliseksi murhaan. Ei näyttänyt olevan muuta keinoa kuin yllättää hänet itse teossa, ja sitä varten täytyi meidän käyttää sir Henryä yksin näennäisesti turvattomana syöttinä. Niin teimmekin ja vaikka siten saimme aikaan niin ankaran häiriön ystävämme hermostossa, niin tuli asia täydelliseksi ja Stapleton suistui turmioon. Sir Henryn joutuminen sellaisen onnettomuuden uhriksi on, sen myönnän, moite minun menettelytapaani vastaan tämän asian ratkaisemiseksi, mutta emmehän voineet edellyttää, että tuo hirviö olisi niin jähmetyttävän kamala, emmekä myöskään saattaneet aavistaa, että niin tiheä sumu estäisi meitä sitä näkemästä ennenkuin vasta viime hetkessä. Tarkoituksemme saavutimme siten hinnasta, jota kumminkin sekä hermotautien erikoistuntija että tohtori Mortimer pitävät tilapäisenä. Pitkä matkustus tulee luultavasti vaikuttamaan tyynnyttävästi hänen kiihottuneeseen hermostoonsa ja myöskin parantavasti hänen tunteisiinsa. Hänen rakkautensa tuohon ihanaan naiseen oli syvä ja todellinen ja häneen vaikutti enimmin pettymyksensä tässä suhteessa.

"Vielä on jäljellä vain viitata siihen osaan, joka rouva Stapletonilla on ollut koko ajan. Aivan varmaan oli Stapletonilla häneen vaikutusvalta, joka perustui joko rakkauteen tai pelkoon tai mahdollisesti molempiin, koska nuo tunteet hyvin saattavat ilmetä yhdessä. Tämä vaikutusvalta hänellä oli. Hänen käskystään suostui rouva esiintymään hänen sisarenaan; mutta miehen valta loppui silloin, kun hän koetti saada tätä suoranaisesti ottamaan osaa murhaan. Rouva Stapleton oli halukas varoittamaan sir Henryä, mikäli hän voi tehdä sen saattamatta miestään vaaraan, ja hän yrittikin sitä monta kertaa. Stapleton näyttää itse voineen tuntea mustasukkaisuutta, sillä nähdessään sir Henryn alkavan lähestyä vaimoaan, ei hän, vaikkakin tämä juuri kuului hänen suunnitelmaansa, voinut pidättyä tulemasta väliin kiivaudella, joka ilmasi sen tulisen intohimoisuuden, jonka hän tavallisesti hyvin onnistui peittämään hillityn kuoren alle. Edistämällä heidän välillään vallitsevaa tuttavallisuutta, sai hän aikaan sir Henryn tiheät käynnit Merripit Housessa, joiden kautta hän ennemmin tai myöhemmin saisi vartoamansa tilaisuuden. Mutta kun ratkaiseva päivä vihdoin tuli, asettui vaimonsa häntä vastustamaan. Hän oli kuullut jotain vangin kuolemasta ja tiesi koiran olevan kätkössä ulkohuoneessa sinä iltana, jolloin sir Henryä odotettiin päivälliselle. Hän syytti miestään siitä rikoksesta, jonka tämä oli suunnitellut, ja tätä seuraavan kiivaan kohtauksen aikana sai hän tietää, että hänellä olikin kilpailija miehensä rakkaudesta. Hänen uskollisuutensa muuttui heti katkeraksi vihaksi, ja Stapleton ymmärsi, että hän ilmaisisi asian. Senvuoksi sitoi hän vaimonsa estääkseen tätä varoittamasta sir Henryä, ja toivoi varmaankin saavansa hänet vaikenemaan, kun seudun koko väestö tulisi selittämään sir Henryn kuoleman sen kirouksen aiheuttamaksi, joka vainosi Baskerville-sukua. Tässä luulen hänen erehtyneen, ja vaikka me emme olisikaan olleet siellä, olisi hänen ilmi joutumisensa ollut varma. Nainen, jolla on espanjalaista verta suonissaan, ei hevillä unohda sellaista loukkausta. Ja nyt, rakas Watson, en luule muistiinpanoihini katsomatta voivani antaa sinulle enemmän yksityiskohtaista kuvausta tästä kummallisesta jutusta. En luule jättäneeni mitään tärkeää selittämättä."

"Mutta tuskin hän saattoi luulla voivansa säikyttää sir Henryä kuoliaaksi tuolla aavemaisella koirallaan, vaikkakin se oli onnistunut hänen vanhaan setäänsä nähden?"

"Koira oli nälistynyt ja ärsytetty. Jos sen ulkonäkö ei olisikaan voinut säikyttää uhriparkaa kuoliaaksi, niin olisi se kumminkin lamauttanut hänen vastustusvoimansa."

"Tietysti. Vielä yksi kysymys! Jos Stapletonin olisi huomattu olevan lähimmän perillisen, niin kuinka hän olisi voinut selittää sen, että hän, joka oli niin läheinen sukulainen, oli asunut tilan naapurina ilmaisematta itseään ja väärällä nimellä? Kuinka olisi hän voinut esittää perintövaatimuksensa synnyttämättä epäluuloa, josta olisi seurannut asian tutkiminen?"

"Sitä vaikeutta ei ole helppo ratkaista ja pelkäänpä, etten sitä voi. Menneisyys ja nykyisyys ovat minun tutkimuksieni ala, mutta tulevaisuuden käsitteleminen tuskin on ihmisen vallassa. Rouva Stapleton oli kumminkin useita kertoja kuullut miehensä puhuvan siitä asiasta. Hänellä oli mielestään ollut valittavana kolme eri keinoa. Hän olisi voinut matkustaa Etelä-Amerikkaan ja sieltä esittää perintövaatimuksensa sekä todistaa oikeutensa sikäläisille englantilaisille viranomaisille tarvitsematta edes matkustaakaan Englantiin; tai olisi hän voinut esiintyä valepuvussa sen lyhyen ajan, jonka hänen täytyi oleskella Lontoossa; tai olisi hän voinut varustaa jonkun rikostoverin tarvittavilla todistuksilla ja papereilla, antaa tämän esiintyä perijänä ja tyytyä osaan tuloista. Sen mukaan kuin tunnemme häntä, voimme olla vakuutettuja siitä, että hän jollakin tavalla olisi selvinnyt asiasta. Ja nyt, rakas Watson, olemme tehneet ankarasti työtä useita viikkoja, joten hyvin voimme siirtää ajatuksemme mieluisampiin asioihin. Minä olen ottanut aition oopperasta, jossa esitetään 'Hugenotit.' Oletko kuullut De Reszkesiä? Saanko sitten pyytää sinua laittautumaan valmiiksi puolessa tunnissa, niin menemme samalla tiellä Marciniin syömään päivällistä?"

< Назад  |  Дальше >