Lesen Sie synchronisiert mit  Deutsch  Englisch  Spanisch  Französisch  Portugiesisch  Russisch 
< Zurück  |  Vorwärts >
Schrift: 

Passepartout huomaa vieläkin todeksi sananlaskun: Rohkea rokan syö.

Ehdotus oli uskallettua, täynnä vaikeuksia, kenties mahdotonkin panna toimeen. Mr. Fogg pani siinä alttiiksi henkensä tahi ainakin vapautensa ja luonnollisesti myös aikeittensa tyhjiin raukeamisen, vetonsa; mutta yhtäkaikki hän ei epäillyt. Muuten hän sai kenraalista rohkean apulaisen.

Passepartout puolestansa julisti olevansa kokonaan herrain käytettävänä. Isännän ehdotus kiihotti suuresti hänen mieltänsä. Hän näki nyt, että jääkuoren alla sykki sydän, liikkui sielu. Oikein hän mielistyi Phileas Foggiin.

Jäljellä oli ainoastaan parsilainen. Mille puolelle hän asiassa kallistuu? Kenties hän pitää hindujen puolta? Tahi jollei hän suorastaan tahdo olla avullisena, niin oli ainakin vakuutus saatava hänen puolueettomuudestaan.

Sir Francis kääntyi suoraan hänen puoleensa ja kysyi, mitä hän aikoi tehdä.

— Herra upseeri, — vastasi opas, — minä olen parsilainen, ja tuo vaimo on parsilainen hänkin. Käskekää, minä tottelen.

— Oikein, opas! — virkkoi herra Fogg.

— Mutta muistakaa visusti, — jatkoi parsilainen, — emme ainoastaan pane alttiiksi henkeämme, vaan meitä odottavat hirmuiset rangaistukset, jos joudumme kiinni. Ajatelkaa sitä.

— Se on ajateltu, — vastasi Mr. Fogg. — Minun mielestäni ei meidän käy ryhtyminen toimeemme ennen yötä.

— Sitä minäkin, — vastasi opas.

Hindu kertoi nyt lähempiä tietoja uhrista. Vaimo oli ollut syntyjään hindu, kuuluisa kauneudestaan, parsilais-lahkoa, rikkaan kauppiaan tytär Bombaysta. Hän oli siellä saanut täydellisen englantilaisen kasvatuksen, ja hänen tavoistaan ja opistaan päättäen olisi luullutkin häntä eurooppalaiseksi. Hänen nimensä oli Auda.

Vanhempainsa kuoltua hänet naitettiin väkisin Bundelkundin rajahille. Kolmen kuukauden kuluttua hän jäi leskeksi. Peläten kohtaloa, joka häntä odotti, hän pakeni, mutta otettiin kiinni, ja rajahin sukulaiset, joille oli etua hänen kuolemastansa, jättivät hänet täten uhrattavaksi, eikä hän näyttänyt voivan välttää kuolemaa.

Tämä kertomus se vain vahvisti Mr. Foggin ja hänen seuralaistensa jaloa päätöstä. Opas määrättiin ohjaamaan norsua niin lähelle Pilajin pagodia kuin mahdollista.

Puolen tunnin kuluttua pysähdyttiin viidakkoon, viidensadan askeleen päähän pagodista, jota tosin itseään ei näkynyt, mutta josta hurjamielisten huudot kuuluivat varsin selvään.

Nyt pidettiin neuvoa, miten olisi päästävä uhrin luo. Opas tunsi tämän
Pilajin pagodin ja vakuutti nuoren lesken olevan nyt siellä sulkeissa.
Pääsisikö sinne ovesta sisään, koko joukon ollessa unen huumauksissa,
vai olisiko seinä puhkaistava?

Tätä ei voitu ratkaista, ennenkuin oli päästy paikalle. Varmaa oli ainakin se, että pelastus oli toimeenpantava yön aikana ennen aamun koittoa, sillä silloinhan poloinen viedään uhrattavaksi, ja silloin ei häntä enää voi mikään ihmisvoima pelastaa.

Mr. Fogg ja hänen matkatoverinsa odottivat yön tuloa. Kello 6 illalla, jolloin pimeys peitti maan, he päättivät lähteä tutkimusretkelle. Fakiirien huutoja ei enää kuulunut. Tapansa mukaan, niin kertoi parsilainen, juovuttavat he nyt itsensä <i>hang'illa</i>, hamppuliuoksen sekaisella oopiumilla, ja saattaisihan olla mahdollista päästä heidän keskitsensä hamaan temppeliin saakka.

Parsilainen kulki muiden etunenässä ääneti metsän kautta. Kymmenen minuuttia hiivittyään puiden välitse he saapuivat erään pienen joen rannalle, johon näkyi halkopino, valaistu rautapylväiden päihin asetetuilla palavilla hartsipaloilla. Siinä oli rovio, laitettu kalliista santelipuusta ja valeltu hyvänhajuisella öljyllä. Roviolla oli rajahin balsamoitu ruumis, joka oli poltettava yhdessä hänen leskensä kanssa. Sadan askeleen päässä roviosta kohosi pagodi, jonka minareetit näkyivät tummain latvain ylitse.

— Tänne näin! — virkkoi opas matalalla äänellä. Ja entistä varovammin hiipi hän heinikossa, muita johdattaen.

Hiljaisuutta ei häirinnyt muu kuin tuulen humina puiden oksissa.

Opas pysähtyi avoimen paikan ääreen, johon muutamat hartsisoitot levittivät valoansa. Maassa makasi ylt'ympärillä huumaavasta oopiumista pyörtyneitä ihmisiä. Tuo kaikki näytti taistelutanterelta, joka on täynnä kaatuneita. Miehet, naiset, lapset — kaikki makasivat sikin sokin. Muutamilta kuului silloin tällöin körinää.

Kauempana puiden välitse näkyi, kumminkin hyvin epäselvästi, Pilajin pagodi. Mutta oppaan suureksi ihmeeksi näkyi ovella tulisoihtujen himmeässä valossa rajahin sotamiehiä vartioimassa, miekat paljaina. Luultavaa myöskin oli, että papit valvoivat temppelin sisässä.

Parsilainen ei mennyt kauemmaksi. Hän näki mahdottomaksi päästä oven kautta temppelin sisään ja vetäysi senvuoksi takaisin seuralaistensa kera.

Phileas Fogg ja sir Francis Cromarty olivat hekin huomanneet, ettei täältä päin ollut yrittämistäkään.

He pysähtyivät ja puhelivat hiljaa keskenään.

— Odotetaan, — sanoi kenraali; — kello on vasta kahdeksan; kenties vartiat nukkuvat hekin.

— Saattaapa olla, — sanoi parsilainen.

Kaikki istahtivat puun juurelle odottamaan.

Aika tuntui pitkältä. Opas läksi tuontuostakin metsänrinteelle tarkastelemaan. Rajahin vartiat pysyivät valveilla tulisoihtujen loimossa, ja heikko valo kuulsi temppelin akkunoista.

Odotettiin hamaan puoliyöhön. Asema ei muuttunut, ei vartiain valppauskaan. Nähtävästi he eivät olleet saaneet "hang'ia". Senpätähden oli nyt keino keksittävä, miten saisi seinään aukon, josta temppelin sisään pääsisi. Tieto oli vain saatava, valvoivatko papit uhrin ääressä yhtä huolellisesti kuin sotamiehet temppelin portilla.

Keskusteltiin vielä kotvanen. Sen jälkeen opas ilmoitti olevansa valmis lähtemään. Mr. Fogg, sir Francis ja Passepartout seurasivat häntä. Pitkän kierroksen tehtyänsä he lähenivät pagodia vastaiselta puolen.

Kello puoli yksi yöllä he tulivat ketään kohtaamatta muurin juurelle. Tällä puolella ei ollut yhtään vartiaa, eikä siellä ollut yhtään akkunaakaan eikä ovea.

Yö oli pilkkopimeä; kuu, joka oli viimeisessä neljänneksessä, oli peittynyt synkkiin pilviin. Korkeat puut tekivät pimeyden vielä mustemmaksi.

Mutta ei siinä kyllin, että oli tultu pagodin seinän luokse; siihen oli vielä aukko tehtävä, eikä jalomielisillä pelastajilla ollut siihen tarpeeseen muita aseita käytettävinänsä kuin linkkuveitsiä. Onneksi oli kumminkin seinä tehty osaksi tiilistä, osaksi laudoista, ja tuommoisen seinän läpi ei ole vallan vaikea tunkeutua. Kun vain yksi tiili saadaan irti, lähtevät muut helposti perässä.

Ryhdyttiin työhön niin hiljaa kuin mahdollista. Parsilainen ja Passepartout kumpikin tahollaan koettivat kaikin voimin irroittaa tiilikiviä saadakseen kahden jalan suuruista aukkoa.

Työ edistyi nopeaan, mutta äkkiä kuului huuto temppelin sisästä, ja pian vastattiin siihen ulkopuolelta.

Passepartout ja opas taukosivat työstään. Oliko kukaan huomannut heidät ja antanut hälyytysmerkkiä? Tavallisin varovaisuus käski heitä peräytymään, ja niin he tekivätkin yhdessä Phileas Foggin ja sir Francis Cromartyn kanssa. He kyykistyivät maahan, odottivat, kunnes voivotushuudot — jos ne nimittäin semmoisia olivatkaan — taukoaisivat, ja olivat sitten jälleen valmiit jatkamaan työtänsä.

Mutta — voi kovaa onnea! — vartioita ilmaantui tällekin puolelle pagodia. Mahdotonta on sanoin selittää sitä harmia, mitä nuo neljä miestä tunsivat nähtyänsä työnsä jääneen kesken. Koska he nyt eivät enää pääse uhrin luo, niin millä keinoin he voivat hänet pelastaa? Sir Francis pureskeli suutuksissaan kynsiänsä, Passepartout oli ihan vimmassa, niin että opas töin tuskin jaksoi hillitä häntä. Fogg oli kylmäverinen kuin ennenkin eikä osoittanut tunteitansa.

— Nyt ei liene enää muuta neuvoa kuin lähteä pois, — sanoi kenraali matalalla äänellä.

— Eipä lienekään, — myönsi opas.

— Malttakaa, — sanoi Fogg. — Ennätänhän, jos olen Allahabadissa huomenna ennen puoliyötä.

— Mutta toivotteko sitten vielä jotain? — kysyi sir Francis Cromarty.
— Parin tunnin kuluttua rupeaa aamu hämärtämään ja…

— Sattuma auttaa meitä kenties viimeisessä tuokiossa.

Kenraali olisi tahtonut lukea Phileas Foggin ajatukset hänen silmistään.

Mitähän hän oikeastaan arvelee, tuo kylmä englantilainen? Vai aikooko hän rovion ruvetessa palamaan hyökätä esiin ja temmata nuoren naisen pois armottomain pyövelien käsistä?

Se olisi ollut sulaa hulluutta, ja kukapa takasi, ettei hän ollut tosiaankin hullu? Sir Francis Cromarty suostui kumminkin odottamaan kauhean tapauksen loppua. Opas ei antanut seuralaistensa kumminkaan jäädä tälle paikalle, vaan saattoi heidät metsän-aukon etupuolelle. Sieltä he puiden suojasta näkivät makaavien ryhmät.

Passepartout, joka oli kiivennyt puun ylimmälle oksalle, hautoi erästä ajatusta, joka ensin oli salamana sävähtänyt hänen mieleensä ja nyt oli juurtunut hänen aivoihinsa.

Ensin hän oli sanonut itselleen: "Mikä hulluus!" Mutta nyt hän arveli: "Mutta miksipä ei! Keino kuin keino, kenties ainoakin, ja sitten tuollaiset hupsut tuolla…"

Passepartout ei kumminkaan ilmaissut ajatustansa, vaan liukui käärmeenä oksia myöten alas, jotka taipuivat hamaan maahan asti.

Hetket kuluivat, ja pian osoittivat moniaat vaaleat juovat itäisellä taivaalla päivän koittavan. Syvä pimeys kumminkin vallitsi vielä.

Tämä oli juuri tuo kovan onnen hetki. Yleinen melu nousi makaavien joukossa; hervottomat heräsivät henkiin jälleen. Tamtam-rummut rämisivät. Laulut ja huudot alkoivat uudelleen. Hetki oli lyönyt, jona poloisen oli kuoleminen.

Pagodin portit aukenivat. Kirkas valo loisti sieltä. Mr. Fogg ja sir Francis Cromarty näkivät nyt selvästi uhrin, joka oli kirkkaasti valaistuna ja jota kaksi pappia talutti ulos. Heistä näytti, kuin olisi poloinen, toipuneena huumauksestansa, vaistoperäisellä puolustuksentunnolla koettanut päästä irti pyöveliensä käsistä. Sir Francisin sydän tykytti kovasti, ja kun hän suonenvetoisesti tarttui Phileas Foggin käteen, tunsi hän avatun veitsen hänen kädessään.

Nyt läksi joukko liikkeelle. Nuori ruhtinatar oli jälleen vaipunut horroksiin hampun savun vaikutuksesta. Hän kulki fakiirien välissä, jotka uskon vimmassa huutaen ja kirkuen seurasivat häntä puhellen uskonnollisista asioista.

Phileas Fogg ja hänen seuralaisensa hiipivät hiljaa kansanjoukon jäljessä.

Kahden minuutin kuluttua tuli joukko mainitun pienen joen rannalle ja pysähtyi noin viidenkymmenen askeleen päähän roviosta, jolla rajahin ruumis oli. Hämärässä he erottivat uhrin, joka aivan hervotonna virui puolisonsa ruumiin vieressä.

Tulisoihtu pistettiin rovion ääreen, ja öljyllä valellut puut leimahtivat heti tuleen.

Tässä tuokiossa oli sir Francisilla ja oppaalla täysi tekeminen pidellessään kiinni Phileas Foggia, joka hurjan rohkeana tahtoi rynnätä roviolle.

Phileas Fogg pääsikin jo irti heidän käsistään, mutta silloinpa näky muuttui. Kuului kauhistuksen huuto, ja koko kansanjoukko lankesi hädissänsä kasvoilleen maahan.

Eihän vanha rajah ollutkaan kuollut, sillä tuoltahan hän näkyi äkkiä nousevan, nostavan nuoren ruhtinattaren syliinsä ja aaveena astuvan alas roviolta, savun keskitse, joka teki hänet niin kamalan näköiseksi.

Fakiirit, sotamiehet, papit, kaikki olivat kauhistuksissansa maassa suullaan, uskaltamatta nostaa silmiänsä tuohon ihmeiden ihmeeseen.

Uhri lepäsi tajutonna kantajansa lujilla käsivarsilla eikä näkynyt painavan siinä ollenkaan. Mr. Fogg ja sir Francis olivat asemillaan. Parsilainen oli kumartunut, ja Passepartout oli kai hänkin hämmästynyt.

Kuolleista herännyt tuli sillä tavoin sille paikalle, jossa herra Fogg ja sir Francis Cromarty seisoivat, ja virkkoi hätäisesti:

— Pillit pussiin!

Se oli Passepartout itse. Passepartout se oli hiipinyt roviolle savun tuprutessa! Passepartout se oli nuoren rouvan temmaissut kuoleman kidasta! Passepartout se oli, yhä rohkeasti yritystään jatkaen, kulkenut hämmästyneen kansanjoukon keskitse!

Seuraavassa silmänräpäyksessä katosivat kaikki neljä metsään, ja norsu kiidätti heidät kovaa vauhtia pois. Mutta huudot ja kiljunnat, jopa luotikin, joka lävisti Mr. Foggilta hatun, osoittivat, että pako oli huomattu.

Palavalla roviolla näet oli sittenkin jäljellä vanhan rajahin ruumis. Papit, toipuneina hämmästyksestään, olivat huomanneet, että heidän uhrinsa oli rohkealla tavalla ryöstetty heiltä pois.

Suoraa päätä he olivat juosseet metsään, sotamiehet perässä. Oli ammuttu muutamia pyssynlaukauksia, mutta täyttä neliä kiitivät naisenryöstäjät tiehensä ja olivat pian päässeet ulommaksi luotien ja nuolten kantamaa.